Anonyymit paskamutsit
Miksi se on niin, että äitiys on naisille vain yksi keino lisätä keskinäistä kilpailua?
Olen tässä nyt vieraillut erilaisissa mammakerhoissa vauvani kanssa eri puolilla kaupunkiakin ja joka paikassa sama juttu. Näissä kerhoissa kukin mamma keskittyy vain oman sädekehänsä kiillottamiseen ja pätemiseen siitä, miksi juuri hän on paras äiti ja maailman mahtavin kasvattaja. Neuvola ja muut tahot painottavat sitä, että tämmöisissä kerhoissa olisi hyvä käydä saadakseen vertaistukea muilta äideiltä koska siellähän me kaikki ollaan samassa elämäntilanteessa. Ei sieltä saa oikeaa vertaistukea! Ei mammakerhoihin voi mennä ja sanoa, että ”morjens, oon ihan tositosi väsynyt enkä jaksa olla äiti kun tuo mukula vaan tekee hampaita kuukausi toisensa perään, ei nuku, ei syö, ei pasko”. Tai jos näin sanot niin sieltä kyllä heti tulee kommenttia, että ota lapsi liinaan, imetä enemmän tai imetä vähemmän tai tee itse luomuhedelmistä luomujäätelöä ja tee niin ja tee näin. Kun oikeastaan ainut asia, mitä toinen äiti voisi tuollaisessa tilanteessa sanoa on ”I feel you”. Ja vaikka tarjoutua auttamaan. Ehdottaisi, että tutustutaan paremmin puolin ja toisin ja autetaan toisiamme.
Ehdotankin, että äideille pitäisi perustaa Anonyymit paskamutsit. Kokoonnuttaisiin saman katon alle ja siellä voisi sitten päästellä höyryjä ilman, että kukaan tuomitsee. Siellä voisivat vauvojen äidit avautua jatkuvasti puklailevista tai koliikkisista vauvoistaan, taaperoitten äidit ilman itsesuojeluvaistoa toilailevista pikkuisistaan ja vaikka ihan teinienkin äidit rajojaan koettelevista nuoristaan. Siellä voisi jokainen sitten huomata, kuinka erilaisia jokainen perhe on omalla tahollaan. Miten jokainen lapsi ja vanhempi on omanlaisensa yksilö. Mikä sopii yhdelle, ei toimikaan toiselle.
Minä voin aloittaa:
Hei, olen varjoisenmaanlapsi ja minulla on yksi maailman ihanin kamalin lapsi. Hän on sosiaalinen, touhukas ja kun hän hymyilee, hän hymyilee koko olemuksellaan. Ja hän hymyilee paljon! Mutta hän ei nuku. Hänelle ei kelpaa tutti, ei pehmolelu, ei riepu, ei syli, ei kantoväline. Kun uni katkeaa hän tarvitsee tissin. Ja äidin. Kukaan muu ei kelpaa. Kukaan muu ei oikein tahdo kelvata päivälläkään. Me ollaan bestiksii, nääs. Ja kuten bestiksillä monesti niin myös meillä menee välillä sukset ristiin. Omaa tahtoa opetellaan jo kovasti ja pistetään hanttiin kun ei saadakaan tehdä sitä mitä mieli tekisi. Ja vaikka usein nautinkin tuon pienen palleroisen kanssa touhuamisesta niin haluaisin niiiiiiin kovasti omaakin aikaa. Ja sitähän ei ole oikeastaan yhtään. Lapsen päiväunet kestävät yleensä vain tunnin ja siinä ajassa ehdin vain surffata hieman facessa ja ehkä lukaista mielenkiintoiset uutiset netistä. Illalla kun saan lapsen nukkumaan niin minun täytyy pikapikaa käydä suihkussa, jotta ehdin edes joskus pestä itseni. Koska lapsen ensimmäinen herääminen yöunilta voi tapahtua jo puolen tunnin päästä unille menosta. Illalla täytyy myös vielä tiskata lapsen käyttämiä ruokailuvälineitä ja muutenkin orientoitua seuraavaan päivään.
Nyt joku siellä varmaan miettii, että hei, tuollahan sivupalkissa lukee, että minulta löytyy myös puoliso. Kyllä, mutta hänestä ei yleensä ole paljonkaan apua. Siitä lisää toisessa postauksessa. Eli kaikki lapseen liittyvä on minun harteillani. Voi kun minullakin vain olisi omaa, kiireetöntä aikaa, jotta ehtisin vaikka harrastaa minulle niin rakkaita käsitöitä!