Kun jotain on rikki sisältä…
Reilut viisi vuotta sitten minulla meni huonosti. Olin jokin aika sitten avioeronnut, syöksynyt masennuksessani uusiin syvyyksiin ja joutunut jäämään pitkälle sairauslomalle työstäni paniikkihäiriön ja burn outin takia. Lääkitsin itseäni mielialalääkkeillä sekä alkoholilla. Yritin kaikin keinoin turruttaa pahaa oloani, paeta sitä. Pelkäsin kohdata sitä, koska en tiennyt, millainen ”minä” sieltä tulisi vastaan.
”Pakko päästää höyryt pihalle… See kasi mä kusen sun lasii, vii kuu mene sinä vittuun…Aivot narikassa, nyt vapaudun. Mielipiteeni nyt avaudun. Päästän höyryjä raikkaasti, kuse sinä nyt vaikka vaippaasi! Kohta paukkuu, mee katon alle. Mä en lakase mitään maton alle!…Elän täysillä, karmeet hiet. Tartun hetkeen, carpe diem. Estely, hyssyttely on vitun turhaa, munkin paineet on pakko purkaa!”
Tämä johti siihen, että aloin olla enemmän humalassa ja krapulassa kuin selvin päin. Oli ihan sama mikä viikonpäivä oli, minulla oli aina lasi tai pullo kädessä. Ja kun otin, otin aina pohjanmaan kautta. Myöhemmin olen pohtinut tätä, että varmaan halusin käyttäytyä jollain tavalla itseäni vahingoittavasti. Minulla vain ei ollut ”tarpeeksi munaa” satuttaa itseäni muilla tavoin, konkreettisemmin (kuten viiltelemällä tai muuten itsetuhoisesti). Toivoin kai alitajuntaisesti, että minulle sattuisi jotain todella pahaa kännissä. Että joku raiskaisi ja tappaisi minut, koska enhän ansainnutkaan muuta. Ihme, ettei sattunut, kumminkin niin ihmeellisissä porukoissa pyörin niihin aikoihin ja on paljon iltoja, joista en muista paljoakaan.
”Nyt tuntuu, että alan pääseen vasta jyvälle. Miten joku näin väärä tuntuu näin hyvälle? Sano, älä pidä sisälläs! Huuda, älä pidä sisälläs. Vapaudu, älä pidä sisälläs! Nyt vittu oikeesti”
Ehkä noina aikoina luovuin omasta ”kiltin tytön” -imagostani. Minut oli lapsesta saakka ohjattu tiettyyn muottiin: aina piti olla hyvätapainen, hiljainen, iloinen, kiltti ja suoriutua virheettömästi kaikesta, mitä eteen tuli. Koskaan ei olisi saanut ilmaista omia mielipiteitään, asettua poikkiteloin vanhempien kanssa tai saada vaikka huonoja numeroita kokeista. Ehkä tämä elämänvaihe olisi joka tapauksessa pitänyt elää jossain vaiheessa. Ehkä hyväkin, että se tuli elettyä vasta vähän päälle parikymppisenä. Tai ehkä ei…
”Jos sullon draamaa niin älä tua. Kuseta vittu koiraas, mutta älä mua! Ja älä mua kiellä! Sä oot se siittiö, mikä sun äitis ois pitäny niellä!… Mun aivot ei kestä mun tunteita ja rupes parkuu. Mun omatunto lähti mun päästä vittu karkuu! Tehty mikä tehty. Sanottu mikä sanottu. Ikinä ei oo persettä nuoltu eikä anottu. Mä en ymmärrä, miks mun pitäs nöyrtyy? Nyt mä kiehun, päästän höyryy!”
…Minusta tuli väkivaltainen. Olin niin täynnä vihaa! Täynnä vihaa ex-aviomiestäni, äitiäni, itseäni, työpaikan asiakkaita, kaikkea kohtaan, että se alkoi purkautua huonolla tavalla. Humalassa olin arvaamaton, äkkipikainen, entistä äänekkäämpi ja väkivaltainen. Saatoin suuttua ihan pikkuasioista ja alkaa vain hakata ja potkia. Haukuin ympärilläni olevia. Minusta tuntui siltä, että olin itse saanut kestää niin paljon kaltoinkohtelua muilta, että nyt oli minun vuoroni antaa takaisin. Hain huomiota itseeni, vaikka inhoan olla huomion keskipisteenä. Minulla oli useita seksisuhteita, jotkut yhden yön ja jotkut jatkuvampia. Yhteistä näille oli, ettei useinkaan tullut käytettyä ehkäisyä. Minua ei kiinnostanut taudin tai raskauden vaara. Aivan sama minulle! Jos jotain olisi tullut, olisinhan ansainnut sen. Rikoin myös pari muuta parisuhdetta tuolloin. Viettelin ja vein väkisin parikin varattua miestä pelkästään seksin takia. Ala-arvoista. Nykyään hävettää, inhottaa ja ällöttää oma toiminta.
Kun muistelen noita aikoja nykyään, niin haluaisin vain pyyhkiä ne pois. Tehdä tekoni tekemättömiksi. Mutta sitten en olisi se ihminen, kuka olen nyt. Ehkä olisin yhä rikki. Ehkä entistä rikkinäisempi. Ehkä minun piti käydä aivan pohjalla, jotta pystyin synnyttämään itseni tuhkasta uudestaan. Yhä edelleen huomaan itsessäni tukahdettuja vihan tunteita. Yhä edelleen, jos otan liikaa alkoholia (onneksi nykyään todella harvoin) saatan käyttäytyä väkivaltaisesti. Mutta silloin ymmärrän, että nyt minulla ei ole kaikki kohdallaan. Hiljennän hetkeksi vauhtia. Pyydän anteeksi asianosaisilta ja pyrin selvittämään tunteeni itseni kanssa. Syytän edelleen menneisyyteni kokemuksia vihan tunteistani (ja ex-aviomiestäni, äitiäni, koulukiusaajiani..), mutta olen alkanut miettimään: pitäisikö minun ottaa itse vastuu omista tunteistani?
Kursivoidut kohdat Petri Nygårdin biisistä Päästä(n) höyryy.