Minulle todella tärkeää elämässä on vapaus. Vapaus valita mitä ajattelen, mitä teen, mitä sanon ja kenen kanssa vietän aikaani. Vapaus siihen, millä tavalla aikataulutan elämäni ja mitkä ovat minulle tärkeimmät arvot. En edellytä elämältäni ultimaattista vapautta. Tällä tarkoitan siis sitä, että koska olen pienen lapsen äiti niin en tietenkään saa aina käyttää esimerkiksi aikaani juuri niin kuin itse sillä hetkellä haluaisin. Vaan tarkoitan sitä, että kukaan toinen aikuinen ei määrittele elämälleni valmiita raameja.

Vapaus on minulle suhteellisen uusi asia. Todellista vapautta olen elämässäni tuntenut oikeastaan vasta sen jälkeen, kun äitini kuoli. Kuulostaa raa’alta, tiedän. Mutta hän oli ihminen, joka pyrki pitämään kaikki langat käsissään ja kontrolloimaan ihan joka ikistä asiaa ja lähellään olevaa ihmistä. Isänihän oli täysin äitini tossun alla eikä koskaan uskaltanut sanoa omaa rehellistä mielipidettään mihinkään asiaan. Niin koen myös itse hyvin pitkälti olleeni. En uskaltanut sanoa omia kärkkäimpiä mielipiteitäni ääneen äitini kuullen enkä jaksanut nähdä vaivaa kertoakseni, mitä minulle todellisuudessa kuuluu.

Vasta nyt, kun äitini kuolemasta on kulunut yli kolme vuotta, ja olen itse kolmenkympin paremmalla puolella, koen, että uskallan ja voin vihdoinkin elää itseni näköistä elämää. Voin sisustaa kotini juuri niin kuin tahdon. Voin värjätä hiukseni vaikka sateenkaaren eri värein ja voin muokata omat seurustelusuhteeni sellaisiksi kuin minusta hyvältä tuntuu.

Kaikista eniten olisin aina halunnut, että äiti olisi ymmärtänyt minua. Ymmärtänyt omat omituisuuteni. Hyväksynyt minut sellaisena kuin todella olin. Varsinkin, koska olin aina ihan tavallinen tyttö! Mutta ei se vain mennyt niin. Äidin kuoleman jälkeen olen pyrkinyt ymmärtämään sitä, miksi äiti oli sellainen kuin oli. Miksi äiti muuttui niin kamalaksi ihmiseksi sairautensa ja elämänsä viimeisinä vuosina. Minusta tuntuu, että suurimpana syynä äidin käytökseen (ainakin viimeisinä vuosina) oli katkeruus. Katkeruus elämää kohtaan. Katkeruus siitä, että hänen elämänsä mies ei ollutkaan sellainen vahva perheenpää, joka olisi elättänyt pelkästään omilla tuloillaan koko perheen (eipä sillä, että äiti olisi antanut tähän mahdollisuuttakaan). Katkeruus siitä, ettei hänen ainoa lapsensa ollutkaan niin täydellisen kuuliainen ja muokattavissa kuin hän olisi halunnut. Katkeruus siitä, että hänen ainoalla lapsellaan oli paremmat välit isäänsä kuin äitiinsä (tämähän johtui pelkästään siitä, että äiti itse oli tuhonnut mahdollisuutensa luottamukselliseen ja tasapainoiseen äiti-tytär -suhteeseen). Sekä lopulta katkeruus siitä, että hänen kuolemansa lähestyi ja vaikutti siltä, ettei se ehkä olisikaan hänen ainoalle lapselleen maailmanloppu.

Katkeruus. Se on hyvän elämän pahin vihollinen. Ikinä ei pitäisi katkeroitua. Katkera ihminen myrkyttää kaiken ympärillään olevan. Katkeruus pilaa ihmissuhteita. Se pilaa myös mahdollisuuden korjata huonot ihmissuhteet, väärät teot toista kohtaan. Suren suuresti sitä, että äiti ei ollut suostuvainen käymään kanssani läpi niitä asioita, jotka koin omassa sydämessäni ja mielessäni niin raskaina, etten voinut antaa niitä hänelle anteeksi. Jos hän olisi ollut avoin ja valmis kuuntelemaan, valmis selvittämään kaiken, niin ehkä olisin voinut löytää sydämestäni anteeksiannon. Niin ainakin loppuun asti jaksoin toivoa. Toivon, että jos joskus ikinä oma lapseni lähestyy minua saman tapaisella asialla, niin osaisin hillitä itseni ja kuuntelisin korvat ja sydän avoimena, mitä hänellä on sanottavanaan. Haluaisin äitinä tehdä kaikkeni, jotta saisin rikki menneet (tai edes säröilleet) välit jälleen kuntoon. Sitä minun on erittäin vaikeaa ymmärtää, miksi äiti torjui minut täysin. Se oli hänen toiseksi viimeinen kesänsä.

Minua ahdistaa se, että huomaan välillä toimivani samalla tavalla arkisissa konfliktitilanteissa kuin äitini. Se tuntuu todella pahalta ja kadun tekojani ja sanojani heti. Pyrin miettimään niitä asioita, jotka laukaisevat minussa ne samat toimintamallit. Ihminenkin on nisäkäs ja oppii matkimalla, mutta pyrin aktiivisesti muuttamaan toimintaani parempaan suuntaan. Muutos on hidasta, kun on koko elämänsä nähnyt vain yhdenlaisen toimintamallin. Eniten minua satuttaa se, että jos huomaan käyttäytyväni väärin lastani kohtaan. Hän on vielä pieni, mutta silti niin viisas ja ymmärtää asioista varmasti enemmän kuin mitä osaan edes kuvitella. Varsinkin tunneälyä hänellä on roppakaupalla. Hänellä on jo nyt niin vahva oikeudenmukaisuuden taju, että ihmettelen, mistä ihmeestä hän on sen oppinut! Varsinkin kun itseltäni meni lähes kolmekymmentä vuotta oppiakseni sen. Missä ne omat rajat kulkevat, minkälaista käytöstä toiselta ihmiseltä voin vielä sietää ja mitä en.

Minusta tuntuu välillä, että äiti tulee toisinaan haudan takaakin piinaamaan minua. Se on jaksottaista, miten näen unia, joissa hän arvostelee tapaani elää. Yhä edelleen huomaan ajattelevani monista asioista, ihan viikoittain, että mitähän äitikin olisi tästä ollut mieltä. Monesti lopputulema on se, että äiti ei todellakaan olisi tykännyt eikä hyväksynyt, olipa kyse mistä asiasta tahansa.

Se on vain niin väärin, että koin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta (ja koen edelleen) vaikka koetin jatkuvasti parhaani äidin ollessa vielä elossa. Olin koulussa hikari, en ryypännyt, en polttanut, en rellestänyt, en harrastanut seksiä alaikäisenä (eihän minulla ollut edes mitään säätöjä alaikäisenä!). Silti en vain riittänyt äidilleni. Silti olin jollain lailla huono. Pelkästään haukkujen arvoinen. Jokainen poikkipuolinen sana, jokainen oma mielipide oli väärin. Kaikki oli aina minun syyni, vaikken olisi mitenkään voinut asiaan vaikuttaa. En koskaan kuullut äitini sanovan, että hän on minusta ylpeä. En ole itseasiassa kuullut edes isäni sanovan sitä. Tunnen jatkuvasti olevani epäonnistunut kaikessa.

Mutta taistelen sitä tunnetta vastaan. Haluan olla vapaa! Ja jollain tavalla jo olenkin, mutta en kokonaan. En täysin niin kuin haluaisin olevani. Siihen on vielä pitkä matka, mutta toivon pääseväni sinne lopulta.

”Tämä kaikki on sinun syytäsi! Jos sinua ei olisi niin minä ja isäsi olisimme paljon onnellisempia eikä meillä olisi riitoja!”

Kuule FUCK YOU!