Eilen kävin hautausmaalla viemässä äidilleni kynttilän. Äitini on haudattu muualle, joten jouduin hyödyntämään muualle haudattujen muistelupaikkaa. Äitini kuolemasta tulee pian kuluneeksi kolme vuotta. Tänä aikana olen käynyt äitini varsinaisella haudalla kaksi kertaa, hautajaiset mukaan luettuna. Muutoin olen polttanut kynttilöitä kotonani ja pitänyt häntä ajatuksissani lähellä.

Kuten olen kertonut, minun ja äitini suhde oli todella ongelmallinen ja sanalla sanoen huono. Sisälläni on ollut koko elämäni ajan todella paljon tukahdutettua vihaa ja katkeruutta, äidinrakkauden kaipuuta. Vaikka olenkin melko vieraantunut haudoilla käynnistä, tuli minulle viikko sitten pakottava tarve päästä hautausmaalle nimenomaan viemään äidilleni kynttilä. Ehkä tunne nyt vihdoin ryöpsähti pintaan kun en ole kertaakaan päässyt yksin omassa rauhassani käymään hautausmaalla hiljentymässä ja miettimässä äitiäni. Olen nykyisessä elämässäni päättänyt elää niin, että kuuntelen tunteitani ja tarpeitani herkemmällä korvalla, joten tämäkin tunne vaati minulta sen toteuttamista.

Ostin hautakynttilän ja tulitikut kaupasta. Pakkasin laukkuuni niiden lisäksi myös muovipussin siltä varalta, että muualle haudattujen haudalla olisi paljon palaneitten kynttilöitten hylsyjä tai kuolleita kukkia, jotka olisin sitten voinut siivota pois. Hyppäsin auton rattiin jännittyneenä. Minua jännitti ja ehkä jopa hieman pelotti se, mitä tunteita haudalla käynti nostaisi pintaan. Surua, vihaa, katkeruutta, häpeää..? Alkaisinko itkeä holtittomasti?

Parkkeerasin auton ja kävelin hitain askelin hautausmaan porteista sisään. Tutkiskelin hautausmaan karttaa paikantaakseni muualle haudattujen vainajien muistelupaikan. Lähdin kulkemaan eteenpäin päämäärätietoisesti, kunnes jonkun aikaa käveltyäni tajusin käveleväni aivan väärään suuntaan. Tarkistin vielä kartasta ja totesin, että tosiaan olin jotenkin katsonut karttaa väärin ja vaihdoin suuntaa. Kun uskoin olevani lähellä, aloin tutkiskella hautakivien nimiä ja etsiä jopa hieman paniikinomaisesti oikeaa paikkaa. Minun on pakko löytää se! mieleni huusi. Kurkkuani alkoi kuristaa ja hengitys vaikeutui. Minua pelotti entistä enemmän, mitä tunteita minulla nousisi pintaan. Mitä jos en löydäkään oikeaa paikkaa?

Kun löysin oikean paikan tajusin, että olin jo kävellyt sen ohi kertaalleen ja että oli kumma, etten muka ollut huomannut sitä ensimmäisellä kerralla. Pysähdyin kiven eteen ja katselin hetken. Joku oli istuttanut ”haudalle” kauniita vaaleanpunaisia ruusuja, pari kynttilää paloi lyhdyissä ja pieni enkelipatsas oli ruusujen edessä. Kaivoin laukustani kynttilän ja tikut ja sytyttäessäni sydämessäni läikähti haikeus. Asetin kynttilän telineeseen ja ristin käteni.

Ajatukseni meinasivat lähteä poukkoilemaan minne sattuu, mutta pakotin itseni keskittymään tähän hetkeen. Kohtaa rohkeasti ne tunteet, mitä tuleman pitää! käskytin itseäni. Huokaisin syvään, ristin käteni uudestaan ja katselin ruusuja, enkeliä ja kynttilöitä. Tunnustelin sisintäni ja ajatuksiani. Enkä tuntenut mitään! Mieleni oli aivan rauhallinen. Lunta sateli ympärilläni hiljalleen ja kaupungin äänet tuntuivat kaukaisilta. Sisälläni oli rauha.

Kävellessäni takaisin päin autolleni katselin kulkiessani hautoja ja niillä olevia pieniä patsaita, muistomerkkejä ja koriste-esineitä. Eräällä haudalla oli enkeli, joka istui sydämen päällä. Sydämessä oli teksti: Olet sydämessäni ikuisesti. Mietin, kuinka rakastettuja nämä kaikki ihmiset ovat olleet. Niin monen ikäisinä täältä pois lähteneet. Miltä oma hautani joskus tulevaisuudessa tulisi näyttämään? Pitäisikö joku siitä säännöllisesti huolta? Olisiko sinne joku tuonut enkeleitä koristukseksi? Entä kynttilöitä ja kukkia? Olisiko minulla ylipäätään hautapaikkaa? Vai kuuluisiko hautani niiden unohdettujen joukkoon, joitten kivet ovat kallistuneet ja sammaloituneet?

Kesän ajan minulla on ollut päällä jonkinlainen tunnelukko. Olen prosessoinut todella paljon menneisyyttäni, nykyisyyttä ja varsinkin tulevaisuuttani. Mitä haluan olla isona? Millainen äiti ja puoliso olen nyt ja millainen haluaisin olla? Olenko parempi tai huonompi äiti ja puoliso kuin oma äitini oli?

Mutta nyt olen tajunnut, että minun täytyy lopettaa itseni vertaaminen omaan äitiini. Tänään ymmärsin sen, että ehkä äitini tunsi myös samanlaista syyllisyyttä omasta äitiydestään kuin minä. Pitäisi olla enemmän läsnä, pitäisi leikkiä enemmän, pitäisi jaksaa olla kiinnostunut enemmän. Mutta äidilläni oli omat tunnelukkonsa kannettavanaan, hänellä oli stressaava ja epäsäännöllinen työ. Ehkä hän ei kyennyt sen parempaan ja enempään. Aivan samalla tavoin kuin minullakin on hetkiä, jolloin olen vain liian väsynyt, stressaantunut tai masentunut olemaan täydellinen äiti omalle lapselleni.

Niin tai näin. Minun on aktiivisesti kevennettävä omaa tunnekuormaani. Jätettävä kaikki vanha paska taakse, jotta voin olla onnellisempi ja eheämpi!