Mieleni on kuin pirstaloitunut peili. Kaikki muistot ja minuus valuvat pirstaleiden välistä kuin hiekka tiimalasissa. En saa mistään kiinni. On vaikea tuntea tyytyväisyyttä tai onnea paria sekuntia kauempaa. Aivan kuin tuntisinkin pirstaleet pääni sisällä, varsinkin öisin kun pitäisi nukkua. En pysty.

Olen edelleen niin täynnä vihaa. Vielä lähes seitsemän vuoden jälkeenkin olen vain pohjattoman täynnä vihaa. Olen koittanut päästä siitä eroon ja kun se ei ole onnistunut niin tukahduttaa sen. Mutta nyt se pulpahtelee taas pinnalle. Tukahdutettu viha on tehnyt minusta arvaamattoman. Minun on alettava työstää vihaa itsestäni ulos, jotten satuttaisi rakkaimpiani. Aivan oikeasti, fyysisesti satuttaisi. Pelkään itseäni.

Kirjoittaminen on ollut minulle aina väylä purkaa itseäni. Niin aion tehdä nytkin. Kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan niin kauan, kunnes olen puhdistunut vihasta. Kunnes ajatukseni eivät ole vain mustia ja verenpunaisia vaan vaaleita ja rauhoittavia. Haluan säteillä ympärilleni vain rakkautta ja hyvää oloa, en ahdistusta ja pelkoa. Haluan löytää rauhan.