Jos siellä ruudun toisella puolella on sellaisia, ketkä eivät ole koskaan kokeneet paniikkikohtausta niin kerronpa alkuun hieman, miltä se tuntuu (ainakin minulla): alkaa tärisyttää, ei saa happea, pyörryttää, haluaa äkkiä pois tilanteesta, haluaa joko käpertyä itseensä tai juosta karkuun, pahimmassa tapauksessa viha puskee pintaan ja tekisi mieli satuttaa joko itseä tai toista, tekee mieli vain huutaa niin kovaa kun pystyy.

Sitten kun tämmöisen olotilan aiheuttaa oma lapsi niin se on sietämätöntä. Se on ehkä kamalinta, mitä tiedän. Kun taapero käy ylikierroksilla, ei tottele, ei kuuntele, hyppii seinille, tekee kaikkea kiellettyä ja pistää kaikessa hanttiin. Ja kun itse on väsynyt ja neuvoton, eikä mitkään kiellot tai sanat toimi. Ensin turhaantuu, sitten hätääntyy ja jos ei jotenkin saa tilannetta purettua niin iskee paniikkikohtaus.

Näin on nyt käynyt kahdesti ja se on ihan hirveää. Se kontrollinmenetyksen tunne. Se tunne, kun kaikki kaatuu päälle. Se, kun huomaa, ettei olekaan vahva ja jaksa kaikkea ja pysty kaikkeen. Ettei olekaan täydellinen tai edes tarpeeksi hyvä äiti. Niinä hetkinä olen ollut lähes kuollut pelosta. Mitä nyt tapahtuu, kuinka saan kohtauksen pois? Niinä hetkinä miettii, olenko itse epänormaali, onko lapseni epänormaali, miksi en pysty tähän.

Ehkä avain parantumiseen on itsensä hyväksyminen tällaisena. Keskeneräisenä, hieman viallisena. Minkä minä itselleni voin, jos en ole henkisesti täysin kunnossa. Jonkun mielestä silloin ei pitäisi hankkia lapsia lainkaan. Mutta en tiennyt olevani näin rikki ennen kuin tulin itse äidiksi. Ja kaikki mitä tapahtui raskausaikana ja vauvavuotena rikkoi minua vain lisää.

Voi kun pian pääsisin kuivalle maalle.