Olen alkanut tietoisesti parin viime päivän aikana vältellä internetin syövereissä linkkejä ja keskusteluita, joista tiedän jo ennakkoon, että minulle tulee niistä paha olla. Ennen olen ahminut kaiken vähänkin kiinnostavan, lukenut, tutkinut lisää ja keskustellut. Mutta usein tulos on ollut ahdistunut, masentunut, nurkkaan ajettu.

Nykyään somessa keskustelut ajautuvat liian usein henkilökohtaisuuksiin vaikka keskustelijat eivät toisiaan tuntisikaan. Ihan asiallisesti alkanut keskustelu voi hetkessä muuttua nimittelyksi ja mollaamiseksi. Ja ihan vain siitä syystä, että joku esittää oman eriävän mielipiteensä. Eikö jokaisella saisi kumminkin olla oikeus omaan mielipiteeseensä? Varsinkin tiettyjä elämänalueita koskevat keskustelut voivat äkkiä lähteä väärille raiteille. Olen huomannut, että näitä ovat: julkkisten (ja miksei tavistenkin) ulkonäköön liittyvät jutut, lapsiin ja lastenkasvatukseen liittyvät ideologiat, urheilua ja liikuntaa käsittelevät aiheet (monesti näihin kuuluu  myös terveellisestä ruokavaliosta käytävät keskustelut), koirankakkakeskustelut. Jos mitä tahansa näistä keskusteluista käytäisiin naamatusten niin keskustelun sävy olisi varmasti aivan toisenlainen.

Tämä keskusteluitten välttely lähti minulla siitä, kun tuskastuin toden teolla irl-ympäristöstäni kuuluviin soraääniin. Lähinnä nämä äänet puhuivat (mistäs muusta) kuin lapseni unikouluttamisesta. Väsymykseni alkaa näkyä ulospäin enkä ole jaksanut asiaa kaunistellakaan, jos joku on suoraan kysynyt, että miten meillä nukutaan. Kun vastaus on edelleen, että ei nukuta niin sitten alkaa. Ihmettelen sitä, miten vähättelevästi ihmiset minulle unikoulusta puhuvat. ”Senkun et vaan anna yöllä tissiä.” ”Kerrasta poikki vaan.” ”Tyydyt yöllä vaan taputtelemaan ja silittelemään, kyllä se siitä.” ”Totuta nyt jo vihdoin se lapsi tuttiin!” ”Lopetat sen imetyksen nyt vaan ihan kokonaan. Tuleeko sulta muka maitookaan enää vai ootko vaan huvituttina?” Minua ärsyttää se, että kaikki nämä kommentoijat aliarvioivat samalla myös lapseni älykkyyttä. Lapseni on sen verran fiksu kyllä, että tajuaa sen yhtälön, että siellä missä on äiti niin siellä on myös tissi. Lapsellani on myös hirvittävän voimakas oma tahto. Ja hän on väsymätön taistelija. Myös se ärsyttää, että kaikki nämä kommentoijat tietävät sen, ettei minulla ole ketään apuna unikouluttamassa. Minä en yksin siihen kykene (johan sitä ollaan kaksi kertaa yritetty, tuloksetta), koska minun pitäisi jaksaa hoitaa tuo lapsi päivisinkin. Ja koska olen jo valmiiksi uupumukseni kanssa aivan pohjalla.

Tästä kaikesta sisuuntuneena tulin siihen lopputulokseen, että nyt loppui tämä p*ska. Aloin tietoisesti karsia elämästäni asioita, jotka lisäävät stressiäni ja ahdistuneisuuttani. Heti ensitöikseni erosin parista Facebookin ryhmästä, joissa keskustelu liian usein oli osoittelevaa, syyllistävää, yksipuolista ja joissa liian usein tivattiin omille mielipiteille joitain tutkimuslähteitä tai muuta vastaavaa. Bullsh*t.

Myös parisuhde on rakoillut niin pahasti, että viime viikonloppuna teki mieli pakata kimpsut ja kampsut ja sanoa heihei. Mutta sitä en tee. Sen sijaan katson vielä kerran peiliin. Mitä voin muuttaa omassa itsessäni olla toisen kanssa? Ensinnäkin lakkaan olettamasta sitä, mitä toinen on kulloinkin minulta vailla. Alan esittämään selkeämmin omia toiveitani sen sijaan, että oletan toisen osaavan lukea rivien välistä. Keskityn valittamisen sijaan kumppanin hyviin puoliin ja jos niitä ei sillä hetkellä ole niin yritän olla olen hiljaa. Heti kun valittamisen aihetta tulee niin mietinkin ensin, että johtuuko tämä jostain mikä on minussa itsessäni. Ja ennenkaikkea tärkeimpänä: LAKKAAN VIHDOIN VERTAAMASTA ITSEÄNI MUIHIN!

Tajusin eräänä kauniina päivänä vaunulenkillä, että hei eihän me ihmiset todellakaan olla samanlaisia. Minun ei tarvitse pystyä samaan kuin ”kaikki muut”. Minun ei tarvitse jaksaa yhtä paljon ja samalla tavalla kuin ”kaikki muut”. Joku jaksaa ja pystyy paljoon, mutta minun rajani voi kulkea aivan eri kohdassa. Somessa moni asia ja ihminen näyttäytyy täysin eri valossa, mitä todellisuudessa. Silottelenhan itsekin statuspäivityksissäni ja Instagram-kuvissani omaa todellisuuttani! Vaikka kyllä usein myös rehellisesti tunnustan jos kaikki menee päin peetä ja kaikki v*tuttaa.

Mutta somemaailma on sairas ja se sairastuttaa helposti. Ainakin tällaisen ihmisen, millainen minä olen. Perfektionistin, suorittajan, ihmisen, puolison ja äidin roolissaan epävarman. Jo valmiiksi rikkonaisen ihmisen. Sellaisen, joka ei oikeassakaan elämässä saa riittävästi omaa ääntään ja oikeita mielipiteitään kuuluviin.