Minä olen väsynyt. Aivan kuolemanväsynyt. Takana on nyt melkein parin vuoden ajan katkonaisia öitä ja tunnen kuinka olen jo aivan jaksamiseni äärirajoilla. Olen entistä äkkipikaisempi, tiuskin, huudan, paiskon ja heittelen tavaroita. En vain jaksa enää. En jaksa kuunnella yhtään kitinää. En pienintäkään itkua. En jaksa olla koko ajan kieltämässä kaikkea, vahtimassa jokaisen kulman takana. Olen aivan loppu.

Olen hirviöäiti. Olen juuri sellainen äiti, millainen en todellakaan halunnut olla. Olen aivan samanlainen kuin oma äitini oli. Vannoin itselleni raskausaikana, että en missään nimessä halua, että lapseni joutuu pelkäämään ja vihaamaan minua. Halusin meille hyvän äiti-lapsi -suhteen. Mutta tässä sitä ollaan. Kun viime yönä pitelin lastani sylissäni hänen huutaessaan pää punaisena toivoin vain, että hän kuolisi. Pelkään itseäni. Pelkään, että teen jotain joko itselleni tai lapselleni. Joinain hetkinä tuntuu, että minun on jo vaikea hillitä itseäni eikä siihen enää vaadittaisi paljon, kun jotain naksahtaa pääni sisällä ja teen elämäni karmivimman virheen. Minähän rakastan tuota lasta enemmän kuin mitään!

Olen hakenut apua aiemmin kaupungin perhetyöltä, mutta se ei auttanut mitään. Neljä tuntia olin samojen seinien sisäpuolella ja kuuntelin, kun lapseni huusi vieraan ihmisen hoivassa. En kyennyt kuuntelemaan sitä vaan menin kumminkin itse hoitamaan lastani. Perhetyöntekijä katsoi vierestä ja minun teki mieleni huutaa hänelle, että mene pois.

Haluan vain nukkua edes yhdet kunnon yöunet. Ehkä sitten en olisi enää hirviöäiti.

Kuva täältä.