Paskamutsi täällä taas

Täällä ollaan taas linjoilla. Kesä ja syksy hujahti ohi. En vain pystynyt kirjoittaa. Menin aivan lukkoon, solmuun, jumiin. Kesällä tuli totaalinen romahdus, väsymys, ahdistus, masennus. En vain enää pystynyt enkä jaksanut mitään. Hain apua monesta suunnasta ja sitä myös sain. Aloitin uudelleen mielialalääkityksen vaikka en olisi halunnut. Mieheni juomisen takia oli tehty lastensuojeluilmoitus ja sitäkin piti setviä eikä se lopulta aiheuttanut mitään jatkotoimenpiteitä. Kävin niin pohjalla. Olin varma, että teen itselleni tahtomattani jotakin.

Nyt alkaa helpottaa vaikkakin olen alkanut stressata tulevasta syksystä, kun pitäisi päästä opiskelemaan ja tehdä päätöksiä lapsen hoitopaikan suhteen ja kaikkea. Mutta nyt tuntuu siltä, että pystyn saamaan taas otteen omasta elämästäni. Etten ole enää matkustaja, vaan ohjaan tätä paattia. Ja nyt osaan ohjata sitä haluamaani suuntaan.

Olen reflektoinut paljon omaa äitisuhdettani ja äitini kuolemaa. Nyt se on ollut helpompaa, kun asioihin on saanut ajallista etäisyyttä. Tuska ja viha ovat hieman laantuneet, mutteivät unohtuneet. Tunnen suurta helpotusta, etten ole enää äitini kontrolloima vaan tehdä itse omat päätökseni. Tuntuu, kuin vasta nyt olisin alkanut tutustua itseeni. Mitä minä oikeasti olen, mitä haluan, mistä unelmoin? En ole aiemmin oikeastaan edes osannut unelmoida mistään, koska epäonnistumisen pelko on ollut niin vahva. Nyt uskallan jo levittää siipiäni ja kokeilla, miten pitkälle lennän. Mitä sen on väliä, vaikken ensimmäisellä lennollani lentäisi maaliin saakka? Pääasia on, että olen uskaltanut kokeilla siipiäni.