Tabu. Sano se ääneen.

Vanhemman masennus, narsismi, mielen sairaudet, päihderiippuvuus, henkinen väkivalta lapsi-vanhempi -suhteessa, henkinen väkivalta parisuhteessa, itsetuhoiset ajatukset. Siinä joitakin aihepiirejä, jotka tulevat vilisemään täällä blogissani. Jos tekee pahaa lukea näistä aiheista, niin älä lue. Kirjoitan niistä siksi, että niistä harvemmin saa puhua tai kirjoittaa rehellisesti. Ehkä joku löytää täältä vertaistuen.

Minua on aina ärsyttänyt se, ettei saa sanoa ääneen sitä, mitä oikeasti ajattelee tai tuntee. Se ei ole hyvien tapojen mukaista tai joku saattaa loukkaantua. Mutta minusta on tärkeää puhua myös negatiivisista tunteista. Siitä, millaista on kun mieli särkyy. Kun ei jaksa, ei pysty, ei kykene. Elämä heittää eteemme joskus sellaisia tilanteita tai ihmisiä, jotka rikkovat meidät. Joko hetkellisesti tai pysyvästi. Fyysisesti tai henkisesti. Jotkut meistä päättävät selviytyä niistä ja nousevatkin takaisin jaloilleen, mutta kaikki eivät siihen pysty.

Minun tielleni elämä on heittänyt monenlaisia vaikeita haasteita. Olen äärimmäisen herkkä ihminen, mutta olen löytänyt monissa tilanteissa itsestäni vahvan puolen. Mutta kun tarpeeksi kauan joutuu kestämään kuormittavaa elämäntilannetta niin ihminen murtuu paineen alla. Olen käynyt todella pohjalla. Nyt tunnen, että pohja taas lähestyy.

Mutta kaiken ydin on, että pitää hankkia apua. Pyytää, vaatia. Vaikka se kuinka hävettäisi. Yksin ei tarvitse pärjätä.