Hei vaan, täällä ollaan edelleen, vaikka hiljaista onkin ollut jonkin aikaa. Arkisin sitä vaan käpertyy iltamyöhään sohvannurkkaan, eikä jaksa näpytellä konetta, vaikka asiaa olisi kuinka ja paljon. Viikonloputkin on menneet kaikenmaailman riennoissa. Oon ollut kohta myös kokonaiset kolme viikkoa terveenä, niin ei ole ollut aikaa saikullakaan kirjoitella 😀

Tällä viikolla on vietetty ”deload”-viikkoa eli kevennettyä viikkoa, jolloin painonnostoliikkeet on olleet pannassa ja ohjelmassa on ollut lähinnä juoksua, uimista ja kehonpainoliikkeitä. Hauskaa sinänsä, että alkuviikon burpee, köysikiipeily, HSPU, ball slam ja box-hyppysettien jälkeen yläkroppa on ollut loppuviikon niin kipeä, että sängyssä kääntyminen on sattunut.  Kroppa on ilmeisesti ollut ihmeissään kovien painojen puuttumisesta. Lisäksi mulla on ollut niskassa jonkinlaista kummallista ongelmaa nyt kahden viikon ajan. Se on hierottu ja käsitelty kahteen kertaan fysioterapeutin toimesta. Aivan mahtavaa, että on fyssarikavereita, ilman Hennaa en olisi nukkunut viime viikolla parina yönä ollenkaan 🙂 Torstaisen käsittelyn jäljiltä henki kulkee ja niskakin tuntuu jo paremmalta. Viikko sitten lauantaina annettiin hierojalla kyytiä myös yläselälle ja olkapäille. Itkin melkein verta. Olkapäät, erityisesti etuolkapäät, on todellinen murheenkryyni. Teen kaiken niillä, kyykytkin varmaan 🙁

Viikon verran on ahkeroitu myös bar muscle upin parissa ja jos sitä ei muusta huomaa niin ainakin mustelmilla olevasta rintakehästä… MU:ta harjotellessa oon saanut tehdä töitä oman huonouteni sietokyvyn kanssa. Oon nimittänyt itseni maailman nopeimmaksi masentujaksi ja kaverit on vahvistaneet, että pitää paikkansa 😀 Pystyn lannistumaan sekunnissa ja innostumaan uudestaan toisessa. Mä oon käsittämätön lannistumisen ja periksiantamattomuuden sekamelska. Tositilanteessa en koskaan anna periksi, esim. kesken kilpailun en kyllä luovuta, vaikka kuinka laahaisin muiden perässä. Sitten taas kun koitan itsekseni tehdä jotain ylöstyöntöennätystä niin hanskat voi lentää nopeestikin tiskiin, jos homma ei ota sujuakseen. Viimeset kolme viikkoa on olleet mulla jotenkin henkisesti haastavia. On vaan tuntunut siltä, että oon huono vähän kaikilla elämänalueilla. Tai ainakin että joudun tekemään onnistumisen eteen kohtuuttomasti töitä. Töissä on tullut odotettua vain viikonloppua ja treeneissä hakattua enemmän tai vähemmän päätä seinään. Perusasiat on hyvin ja sehän on tärkeintä, mutta silti viime aikoina on tullut pohdiskeltua enemmän kaikenlaista.

CrossFit on iso osa mun elämää ja sen takia se, mitä salilla tapahtuu tai ei tapahdu vaikuttaa jonkin verran myös yleiseen olemiseen. Mun lähtökohta on se, että CrossFit on mun harrastus, jota teen tasan niin kauan kun se pysyy kivana, eikä mun tarvitse pakottaa itseeni salille. Siksi joudun välillä tukistamaan itseeni, jos märehdin vielä kotona kuinka se tempaus ei vaan suju, enkä ikinä opi sitä MU:ta. Se, että oon ollut viime aikoina vähän huonoilla fiiliksillä oman treenaamiseni suhteen johtuu ainakin kahdesta asiasta: 1. haluaisin olla hyvä kaikessa ja mielellään heti 2. vertaan itseäni ja suorituksiani aivan liikaa muihin. Jos ajattelen kouluaikoja, niin olin se ysien ja kymppien tyttö, mutta en sellainen, joka luki kirjan kerran läpi ja osasi sen sitten ulkoa. Mä luin se läpi 10 kertaa ja muistin sitten ehkä puolet. Esim. koulumenestys on aina tullut raa´alla työllä ja muistan, kuinka jo ala-asteella tajusin kadehtia niitä, jotka osasi ja muisti kaiken heti. Sama treenaamisessa. Mä oon nyt harjoitellut CrossFitia vähän vajaa kaksi vuotta ja nyt vasta alkaa oleen toes to bar -rytmit ja leuanvedot hallussa. Joillain toisilla ne on olleet hallussa jo kuukausikaupalla. Jos tästä jotain positiivista haluaa löytää niin varmasti se onnistuminen maistuu vähän paremmalta, jos sen eteen on paiskinut hommia. Vähän niin kuin silloin kun olin opetellut yliopiston pääsykoekirjan kannesta kanteen ulkoa, koska olin päättänyt päästä kerrasta sisään. Mielettömän monta tuntia tuli kirjaa lueskeltua, mutta pääsinpäs. Mutta jos edes joskus, edes joskus, huomaisi olevansa jossain asiassa lahjakas ja välttyisi kauhealta pakertamiselta niin se olisi aika jees 🙂

Toinen emämoka, johon sorrun liian usein on itsen vertaaminen muihin. Me ollaan kaikki erilaisia fyysisiltä ominaisuuksiltamme ja sitä kautta oppimisessa, kehittymisessä, palautumisessa, ulkonäössä, ihan kaikessa. Mulla on esim. pitkät raajat, jotka tuo oman mausteensa tekemiseen. Mun on vähän eri tehdä käsilläseisontapunnerrusta kun jonkun, jonka kädet on kolmasosan lyhyemmät ja joka painaa puolet vähemmän. Välillä kun töissä on rankkaa ja pitkien työpäivien päälle painaa kaksi tuntia salilla monta kertaa viikossa, saattaa olla väsyneempi kun joku toinen, joka ei elä samanlaisessa stressitilassa. Sillon mm. palautuminen on ihan eri planeetalta. Erityisesti kehittymistahti on se, jonka perusteella laitan itseni usein surkeiden kategoriaan, jos en katso asioita laajasti. Jos katson vain omaa kehittymistäni, se on ollut räjähdysmäistä. Oon liikunnallisessa mielessä ihan eri ihminen nykyään. Ja tämäkös on se ainoa asia, jonka tulisi merkitä jotain: oma kehityspolku. Helpommin sanottu kuin tehty.

Parin viikon pohdinnan perusteella oon tullut siihen tulokseen, että en oo synnynnäisesti liikunnallisesti lahjakas muuten kuin ehkä kahdessa asiassa, rytmitajussa ja koordinaatiokyvyssä. Oon tullut myös siihen tulokseen, että mä oon kuitenkin kehityskelpoinen ja kova harjoittelu ja tekemisen palo saa mussa aikaan kehitystä. Asioiden vieminen lihasmuistiin (lukuun ottamatta tanssiaskeleita) vaan vähän kestää, voima ei tartu sekunnissa ja kaupan päälle puuttuu vielä uskallusta, jota sitäkin pitää kasvattaa kaiken muun ohessa. Tuun jatkossakin lannistumaan monia monia kertoja, mutta sillon pitää aina osata nostaa leuka lopulta pystyyn ja jatkaa taas uurastamista. Tän asian suhteen mulla on ihan verrattomat kaverit, niiden edessä ei kovin löyhin perustein saa luovuttaa! Ja jos nyt satun lannistumaan bar mu:n edessä niin so what, elämän ihan tärkeimmissä asioissa periksiantamattomuutta sitten riittääkin.

Kevään merkkejä on alkanut olla jo ilmassa ja ainakin lisääntynyt valo on ollut aivan huippua. Luotan siihen, että kesää kohti mentäessä alkaa taas Salmellakin rauta nousta ja itseluottamus tekemiseen vahvistua. Muuten oon tykännyt tosi paljon meidän nykyisistä treenikuvioista, jossa kahtena päivänä viikossa pelkästään voimaillaan ja muina päivinä sitten hapotetaan keuhkojakin. Uinti on ollut viikko-ohjelmistossa jo reilun kuukauden ja sekin on ihan loistavaa vaihtelua ja uutta ärsykettä kropalle. Näyttäisi vahvasti siltä, että tästä vuodesta on tulossa varsin mukava, kalenteri täytyy kaiken aikaa juhlista ja matkoista ja muista huippujutuista. Sehän sopii mulle erinomaisesti, koska mitä enemmän mulla on tulevaisuudessa jotain mitä odottaa, sitä paremmin jaksan tarpoa myös arkea. En oo nimittäin ihan vielä päässyt siihen tilaan, että osaisin nauttia maanantaipäivistä töissä tai hyppisin riemusta kun herätyskello soi aamulla. 😀

Loppukevennyksenä kerron vielä pohdintani liittyen lempi ruumiinosaani. Luin yhden bloggarin kirjoituksen, jossa hän kertoi oman lempi ruuminosansa ja perusteli valintansa. Aloin miettiä omaa valintaani. Mietin ja mietin. Sitten keksin: ranteet 😀 Ranteet siksi, että ne on pienet ja sirot ja silloin harvoin kun käytän niissä jotain koruja niin korut näyttää niissä kivalta. Ne on myös ehkä ainoa siro asiassa mun ruumiissa. Olin aika pettynyt valintaani ja jotenkin en hyväksy vastaustani 😀 Jäänkin miettimään parempaa vastausta ja esitän saman kysymyksen myös Sennille vastattavaksi seuraavassa kirjoituksessa: Mikä on sun lempi ruumiinosa?

Salme