Mukavuusalueen ulkopuolella

Terveisiä sohvanpohjalta! Flunssa meinaa taas puskea päälle. Onpahan aikaa kirjoitella:

Lauantaiaamut on parasta. Viime lauantaina spurtattiin Essin kanssa klo 8.15 palauttavalle pk-lenkille. Höpöteltiin mennessämme tapamme mukaan kaikenlaista ja uskokaa tai älkää, ei todella kaduttanut vapaapäivän aikainen herätys, koska ilma oli just sopiva juoksenteluun ja korvien välikin sai tuuletusta hyvässä seurassa. Essi totesi höpöttelyn lomassa, että mun pitäisi kirjottaa yhdestä asiasta ja enhän mä sitten muuta voinut kuin kirjottaa.

Epämukavuusalue. Mikä se on? Been there, done that – mä kerron. Epämukavuusalueella ihminen kokee tilanteen joko fyysisesti ja/tai henkisesti epämiellyttäväksi ja haluaisi lopettaa tai paeta tilannetta. Ihminen pysyy mielellään mukavuusalueella, koska se on kivaa, helppoa, ennalta-arvattavaa, eikä vaadi erityisiä ponnisteluita. Epämukavuusalueella ei yleensä ole kivaa ja ihminen voi tuntea epävarmuutta, fyysistä kipua, ärsytystä ja pelkoakin. Miksi kenenkään sitten pitäisi käydä epämukavuusalueella, jos se tuottaa lähinnä tuskaa?

Kun muutin Tampereelle opiskelemaan, en tuntenut sieltä ketään. Vieras kaupunki, vieraat ihmiset, mulle = epämukavuusalue. Kannattiko lähteä, vaikka olisin voinut jäädä kotikaupunkiin vaikka vanhempieni yritykseen töihin. Kannatti. Sain tutkinnon, ystäviä ja hienoja muistoja. Menin CrossFit-salille, en tuntenut ihmisiä enkä oikeastaan koko lajia ja oma kuntotaso epäilytti. Kannattiko? Todellakin kannatti. Loppukesästä mut ylipuhuttiin ensimmäisiin CrossFit-kisoihin. Panikoin 3 kuukautta, että jäädyn kisoissa täysin: en osaa, en pysty, en jaksa, nolaan itseni ja mitä näitä on. Kerran melkein jo vetäydyin koko hommasta. Kannattiko kuitenkin mennä? Kannatti. Katuisin syvästi, jos olisin jättänyt menemättä. Selvisin hengissä ja oli superkivaa.

image.jpeg

Valitettava tosiasia on, että jos koko elämänsä ajan pysyy pääosin mukavuusalueella jää monta juttua oppimatta ja kokematta. Epämukavuusalueella vierailu kehittää myös henkisesti. Se lisää itsetuntemusta: miten käyttäydyn epämiellyttävässä tilanteessa, miten reagoin: lamaannunko, itkenkö, suutunko? Millaisilla keinoilla selviän tilanteesta: heitänkö aivot narikkaan ja suoritan, uskonko lujasti selviäväni, ajattelenko, että kohta se on ohi? Monella on CrossFitista se mielikuva, että aina mennään pää punaisena tajunnan rajamailla ja jos poistuu epämukavuusalueelta niin se ei ole treeni eikä mikään. Myönnän, että ensimmäinen vuoteni CrossFitin parissa lähenteli uhkaavasti tuota mielikuvaa. Jos ei ollut tarpeeksi hengästynyt, rikki ja katki treenin lopuksi niin ei ollut tehnyt tosissaan. Treenaaminen oli tavallaan jatkuvaa epämukavuuden sietämistä, tosin niissä siedettävän rajoissa, koska tykkäsin kuitenkin treenata ja kroppa kesti. Kilpailuhenkisyys ajoi tavoittelemaan nopeinta aikaa ja mahdollisimman isoja painoja. Sitten tuli järki päähän.

Koska poistuin kerran mukavuusalueeltani ja sukelsin vieraan lajin pariin vieraiden ihmisten keskelle, oon saanut mahdollisuuden tutustua itseeni ja omiin rajoihini epämukavuusalueella. En väitä, että ensimmäisen vuoden todella kova treeni ja välillä oksennuksen nieleskeleminen olisi välttämättä kenellekään paras esimerkki, mutta tosiasia on, että mukavuusalueelta poistuminen on tuonut mut tähän pisteeseen, jossa kehitys suhteessa alkupisteeseen on melko huima. Jos hinkkaisin edelleen maastavetoa 50 kilolla niin kuin silloin kun aloitin, en voisi ottaa fysiikassani askeltakaan eteenpäin. Jonain päivänä pitää vain tehdä se treeni 60 kilolla, vaikka vähän tuntuisikin pahalta. Viime viikolla uskalsin kuolemanpelostani huolimatta hapuilla taas käsilläkävelyä. Ensimmäiset kerrat on hirveitä, koska kuvittelen vain, miten nitkahdan alas niskoilleni. Kun itsensä psyykkaa tarpeeksi kovaa, pystyy monenlaiseen ja onnistumisten kautta epämukavuus vähenee.

image.jpeg

Mitä tulee fyysisen kivun ja pahan olon sietämiseen treenissä, oon löytänyt sopivan rajan. Tiedän, milloin paha olo on ”hyvää” ja millon se menee yli ja pitää himmata. Raja on löytynyt käymällä tarpeeksi usein mukavuusalueen ulkopuolella. Kehittyminen alkaa siitä hetkestä, kun tekisi ensimmäisen kerran mieli lopettaa. Tässä vaiheessa jaksaa fyysisesti vielä hyvin ja jatkaminen on kiinni vain korvien välistä. Oma pääni kestää suhteellisen hyvin, vaikka kropassa alkaisikin jo painaa. Taktiikkani on laittaa aivot narikkaan ja suorittaa, suorittaa, suorittaa. En ajattele välttämättä mitään. Siltä näytin kuulemma kisoissakin, täysin tyhjä katse 😀 Joskus tsemppaan itseäni kilpailuasetelmalla: ”nyt nopeesti, että pysyt ton perässä”. Tehokkainta on, jos joku käskee vieressä. Kuuntelen käskijää, enkä ajattele mitään muuta. Lopetan vasta, kun käskijä antaa luvan eli yleensä silloin kun fyysinen raja tulee vastaan :D. Tiedän ihmisiä, jotka ei halua yhtään huutoa tai tsemppaamista edes suorituksen loppuvaiheessa, kun itsestä pitää saada kaikki irti. Niillä ihmisillä on omat keinonsa selviytyä kivusta ja särystä. Parasta onkin, kun tietää, mikä on omalla kohdalla tehokkainta.

Mun pää on suht vahva tilanteissa, joissa joku mulle helppo asia viedään äärirajoille. Esimerkiksi kyykkää 55 kilolla niin pitkään kun jaksat. Kysymys on vaan fyysisesti epämiellyttävän tunteen sietämisestä. Mutta sitten kun tulee ne päivät, jolloin pitää testata sen hetkiset ykkösmaksimit eli maksimipaino, jonka jaksat kussakin liikkeessä nostaa/työntää/vetää kerran. Silloin mun henkinen selkäranka katkeaa usein jo etukäteen. Ykkösmaksimit ei yleensä aiheuta fyysistä kipua, mutta pelkään epäonnistumista niin, että yleensä se pilaa suorituksen. Mulle on helppoa paeta ykkösmaksimien ottamista ja se on ärsyttävää, koska todelliset voimat voi jäädä pääkopan takia piiloon. Ilmeisesti kestän fyysisen kivun paremmin kuin henkisen paineen 😀 Tai sitten paineen täytyy olla riittävän suuri, jotta se kääntyy voimavaraksi. Syksyn kisoissa rauta ei koskaan ollut ollut niin kevyttä. Paineen alla suorittaminen on yksi epämukavuusalue ja siinä mulla on vielä työstämistä.

image.jpeg

 

Tällä hetkellä treenaaminen tuntuu todella hyvältä. Välillä mennään kovaa, välillä palautellaan. Kovaa on mentävä säännöllisesti, jotta homma menee eteenpäin. Kova tarkoittaa mun tapauksessa sitä, että hengästyttää, tuntuu raskaalta ja vähän ikävältäkin, mutta oksennus ei nouse kurkkuun, eikä taju lähde. Kaksi jälkimmäistä jätetään sitten kisoihin ja muihin tosipaikkoihin. Jokapäiväiseen treeniin ne ei kuulu. Kovaa meneminen tarkoittaa myös sitä, että tarttuu rohkeasti juttuihin, jotka ei ole ominta aluetta, koska vain harjoittelemalla voi mennä niissäkin eteenpäin. Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka haluavat liikunnan tuntuvan hyvältä, eivätkä tavoittele kunnon ylläpitämistä enempää. Silloin riittää mukavuusalueella pysyminen ja tutut, turvalliset painot ja liikkeet. Rohkaisisin kuitenkin jokaista silloin tällöin kokeilemaan jotakin, missä ei lähtökohtaisesti ole hyvä tai jota pitää ehkä epämiellyttävänäkin. Parhaimmillaan voi kokea onnistumisen elämyksiä, kehittyä ja oppia tuntemaan itseään niin, että tietää, miten reagoi epämukavuusalueella, missä sinne sitten ikinä joutuukin. Elämässä on valtava määrä epämukavuusalueita, myös CrossFitin ulkopuolella 🙂

 

Salme

hyvinvointi terveys liikunta
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *