Sisters From The Blog

3.2.2016 sisters from the blog

Luurankoja kaapissa

Sennin kirjoitus herätti niin paljon ajatuksia, etten voinut olla näpyttelemättä heti omaa tarinaani, melko syvällinen sekin… Watch out, tässä se tulee.

Mainitsin jo aiemmin, että mulla on aikanaan ollut vähän haasteita ruokaan, ulkonäköön ja treenaamiseen suhtautumisessa. Kyseiset ajat on vaikuttaneet voimakkaasti siihen, kuka ja millainen oon nyt ja sen vuoksi ajattelin valottaa asiaa teille aikaisessa vaiheessa. Parikymppisenä päätin tehdä itsestäni täydellisen, ulkoisesti ja sisäisesti. Ja niin kuin olettaa voi, sehän ei mennyt ihan putkeen.

Sattuneesta syystä meillä oli lapsuudessa kotona usein pullaa ja muuta herkkua, joten pääsin jo pienenä sokerin makuun. Toisaalta meillä syötiin kyllä aina terveellistä kotiruokaa ja monista muista lapsista poiketen mulle ja Sennille upposi salaatit ja vihannekset oikein hyvin. Vaikka syömisen perusasiat oli kunnossa, olin pikkulapsesta asti vähän pyöreä. Teini-iässä sitten hoikistuin huomattavasti pituuskasvun myötä. Lukion jälkeen päätin ottaa ohjat omiin käsiini: aloitin ahkeran jumppaamisen ja rajoitin herkut vain viikonlopulle. Mua ei ole koskaan kiusattu painon takia, eikä kysymys ollut mistään sellaisesta. En siis alun perin aloittanut mitään massiivista laihdutusurakkaa, vaan ajatuksena oli katsoa, mitä tapahtuu. Jälkeenpäin oon tulkinnut tilanteen myös tunnollisen tytön tarpeena olla kaikessa hyvä, mikä ulkonäön kannalta tarkoitti kauneusihanteen mukaista ulkomuotoa, hoikkuutta.

Ei mennyt kauaakaan kun alkoi tapahtua. Jo se, että rajoitin herkut viikonlopulle laski painoa nopealla tahdilla. Yhdistettynä runsaaseen liikuntaan yhdistelmä ei voinut olla muuta kuin toimiva. Sitten kävi juuri niin kuin monelle sen ikäiselle ja nuoremmallekin tytölle käy: kun annat pikkusormen, se vie koko käden. Kilot karisi silmissä ja siitä innostuneena ruokamäärät vähenivät samaa tahtia. Mitä vähemmän herkkuja, sen parempi. Aloittaessani ”kokeilun” söin vielä tavallista kotiruokaa. Hiljalleen äidin ruokapadat eivät enää kelvanneetkaan. Ei perunoita, ei kastikkeita, ei punaista lihaa. Projektin jatkuttua noin vuoden kävin eräillä messuilla kehonkoostumusmittauksessa. Personal trainer totesi, että olen täydellisissä mitoissa, eikä painon tarvitse tulla lainkaan alaspäin. No se paino tuli alas vielä melkein kymmenen kiloa.

Oman syömisen kontrollointi antoi uskomattoman hallinnan tunteen. Kun kieltäydyin kylässä pullasta, se oli mulle lähes nautinto, niin järkyttävältä kuin se kuulostaakin. Olin ylpeä itsestäni: vahvan mielen ansiosta jäi taas yhdet turhat kalorit syömättä. Touhusta katosi hiljalleen kaikki järki. Sallittujen ruokien lista alkoi olla melkoisen pieni. Kaloritonta mehukeittoa, raejuustoa ja omenoita. Totuin nälkään. Totuin myös voimattomuuteen ja jatkuvaan paleluun, vaikka välillä ne ottivatkin päähän. Erikoista kyllä, koko tämän ”vaiheen” ajan pidin kuitenkin yhden herkkupäivän viikossa. Lauantaina saatoin alottaa kuudelta aamulla syömisen. Pullaa, karkkia, suklaata, hampurilaisia, pitsaa… Ilman herkkupäivää henkinen selkäranka olisikin varmaan katkennut jo paljon aiemmin. Elin lauantaipäiville. Tämän kaiken lisäksi juoksin 6 kertaa viikossa tunnin lenkin. Yleensä aina ennen aamupalaa, koska sehän nyt oli tietenkin tehokkainta.

Moni ajattelee tässä vaiheessa, että no, selvä syömishäiriö, miksi et mennyt hoitoon? Painoin alimmillaan 54 kiloa. Mun painoindeksi ei missään vaiheessa alittanut alipainorajaa. Mutta koska en ruumiinrakenteeltani ole kovin siro, 54 kiloisena ja 172 cm pitkänä näytin käytännössä anorektikolta. Kävin kerran sairaalan ravitsemusterapeutilla, mutta siellä eläkeiän kynnyksellä ollut nainen totesi mulle, että syö lisää ja vähintään 6 leivänsiivua päivässä. Ei vakuuttanut eikä hetkauttanut mua mitenkään, olisin tarvinnut toisenlaisen lähestymistavan asiaan. Vanhemmat oli musta huolissaan ja niin varmasti Sennikin. Hoidin kuitenkin opiskeluni normaalisti ja elämä kulki eteenpäin. Syömisongelmat rajoitti sosiaalista elämää ja se oli kurjimpia puolia jälkikäteen ajateltuna. Opiskeluaikoihin kuului paljon juhlimista, mutta mulle se oli ainaista laskemista, että voinko nyt aamulla syödä omenan kun illalla juodaan siideriä ja syödään sipsejä. Tai että seuraavan päivän lenkki jää tekemättä, jos oon baarissa pilkkuun asti. Spontaanius katosi kokonaan. En halunnut mennä mihinkään, missä ehkä joutui syömään jotain. En kuitenkaan ollut yksinäinen, onneksi. Mutta usein olin niin väsynyt, että valitsin mieluummin sohvanpohjan kuin kyläilyn kaverilla.

Pääasiassa olin tyytyväinen ulkonäkööni. Jos joku sanoi, että ”oletpas hoikka” otin sen kohteliaisuutena, mitä se ei varmasti aina ollut. Toki sain myös positiivista huomiota, lähentelin kuitenkin huippumallien poikamaisia vartaloita pitkine gasellinsäärineen. Toisinaan näin itsekin itseni liian laihana, enkä silti uskaltanut syödä lisää. Jos jotain positiivista pitää etsiä niin farkkuja oli kerrankin helppo löytää. Ei ollut reisiä, eikä peppua tiellä. Sitten tuli orastava fitnessbuumi, joka tavallaan pelasti mut. Senni oli alkanut käydä salilla ja yhtäkkiä mä päätin, että mäkin haluan lihasta. Siihen mennessä olin siis noin neljä vuotta syönyt ja juonut ilmaa. Marssin salille ja sain personal trainerilta ruokaohjelman. Se sanoi mulle suoraa, että jos et noudata tätä, et saa tuloksia. Päätin lujasti, että nyt loppuu syömispelleily.

Alku oli vaikeaa. Luonnollisesti, koska olin tottunut syömään niin vähän, että ette edes osaa kuvitella, miten vähän. Lisäsin ruokaa vähitellen. Kappas, huomasin nopeasti jaksavani vähän paremmin kaikenlaista. Innostuin Fitfarmin lihastenkasvatusdieetistä ja aloin noudattaa sitä pilkuntarkasti. Mitäpä luulette, miten käy kropalle, joka on elänyt muutaman vuoden ilman hiilihydraatteja (peruna, riisi, pasta, leipä jne.) ja muutamalla sadalla kalorilla päivässä kun siihen aletaan pumppaamaan ämpärillinen puuroa ja kapallinen perunoita päivässä? No kroppahan ottaa kaiken huutaen vastaan, on iloinen vuosien säästöliekin päättymisestä, mutta koska ei ole aivan varma jatkuuko ilo pitkään, se varastoi kaiken. KAIKEN. Muutama kuukausi, enkä mahtunut enää yksiinkään farkkuihini, lähellekään. Kun kaikki tämä tapahtui puhtaalla ruualla, oli lähellä, ettei syömättömyyskierre alkanut uudelleen. Tuntui siltä, etten enää ikinä voi syödä normaalisti ilman, että lihon. Olin laittanut aineenvaihduntani totaalisen sekaisin. Kroppa oli pihalla kuin lumiukko. Yritin toitottaa itselleni, että vielä tulee se hetki kun elimistö tajuaa, että se saa säännöllisesti ruokaa, eikä sen tarvitse enää varastoida mitään. Jaksaminen ja ruuasta nauttiminen oli kuitenkin palanneet mun elämään, enkä halunnut niistä enää luopua. Herkkujen kanssa olin vielä tosi ehdoton, koska pelkäsin, että ylimääräiset suupalat lihottaa entisestään.

2015 vrs. 2012. Se, mitä vähiten kaipaan on oikeanpuolimmaiset tikkukädet.

Kropan ja aineenvaihdunnan palautumiseen meni noin kaksi vuotta. Nyt alan varmaan näyttää siltä, mikä on mulle normaalia. Lopetin vaa´alla käymisen jo pari vuotta sitten, enkä hanki vaakaa enää ikinä. Viimeisen vuoden aikana oon päässyt entistä enemmän eroon jatkuvasta jenkkakahvojen ja muhkuroiden kyttäämisestä. Onnellisuus tai mikään muukaan ei riipu rasvaprosentista, se jos mikä on tullut huomattua. Toki en väitä suhtautuvani hälläväliä meiningillä siihen, miltä näytän. Mutta mitä vähemmän oon asiasta stressannut, sitä enemmän kroppa on muuttunut positiivisesti. Vaikka oon tehnyt kovan ajatustyön syömisen lisäämisen kanssa, niin edelleen voisin syödä lisää. Ruokamäärät on jo pitkään olleet ihan normaaleja, mutta ehkä vieläkin lähempänä liikkumattoman toimistotyöläisen eväitä kuin 6 kertaa viikossa kovaa treenaavan liikuntafriikin. Tämänkin suhteen prosessi on vielä kesken, mutta etenee hyvin. Nälkää en siedä enää yhtään. Edellä mainittujen asioiden lisäksi sosiaalisten, syömistä sisältävien tilanteiden pelko on kaikonnut. Tykkään taas syömisestä ja hyvästä ruuasta, enkä jätä kyläilyä väliin ruuan takia. CrossFitilla on ollut oma osansa mun ”paranemisessa”. Laji ei pyöri ulkonäön ympärillä (ainakaan pelkästään) ja hyvin syöminen on välttämätön edellytys sille, että jaksat tehdä yhtään mitään. Vapauttavaa huomata, että mulle merkitsee enemmän se, paljon vedän maasta tai mihin aikaan soudan 500 metriä, kuin paljon mun hauis on kasvanut tai vyötärö kaventunut. Kaksi jälkimmäistä on vain mahdollisia positiivisia sivutuotteita, mitä tuskin kukaan laittaa pahakseen.

Asiasta puhuminen ei ole mulle vaikeaa, koska koen selviytyneeni siitä ja elämä jatkuu. Koska kysymys ei ollut mistään puolen vuoden päähänpistodieetistä, niin toki se näkyy vähän edelleen joissain asioissa ja joitain asioita joudun työstämään edelleen. Muutaman vuoden kituuttaminen näkyi jo terveydessäkin. Synnynnäisesti alhaisesta hemoglobiinista huolimatta sekin arvo on vasta reilun vuoden ajan ollut säädyllinen. Toivon kovasti, että sen suurempaa tuhoa en saanut aikaan. Oma kokemus nousi vahvasti mieleen silloin, kun Senni oli kisadieetillä ja siltä alkoi loppuvaiheessa paistaa jo kylkiluut. Mun mielestä se oli ihan hirveetä. Toki Senni teki sen valvotuissa olosuhteissa, mutta silti mun olisi tehnyt mieli huutaa, että älä sekoita kroppaasi niinkun mä tein. Pelkäsin myös, että Sennin kehonkuva ehtii vääristyä, niin kuin mulle kävi.

Vaikka mulla ei virallisesti koskaan todettu syömishäiriötä niin kyllähän se se oli. Haluaisin kaikille tytöille ja naisille, jotka on luisumassa tai on jo samassa tilanteessa kuin mä reilu viisi vuotta sitten sanoa, että ei kannata. Se, jos mikä ei kannata. Se ei anna mitään, pelkästään ottaa. En suosittele heittämään aikaa ja elämää hukkaan, sitähän se on. Itse nautinkin siitä, että vihdoin osaan tulla ja mennä, syödä ja juhlia ilman huonoa omaatuntoa ja treenata ilman pakkoa, puhtaasti siksi, että tykkään treenata. Jotkut kutsuu sitä elämäksi. Mä vaan jouduin opettelemaan uudelleen, mitä se sellainen olikaan 🙂

Salme

Avainsanat: #ruoka #treeni #syömishäiriö #kontrolli #elämä #onnellisuus #tasapaino

Hyvinvointi Liikunta Mieli Terveys

1.2.2016 sisters from the blog

Miten meni kisojen jälkeen noin omasta mielestä?

Mitäs sitten kisojen jälkeen… Kyllä, mä voin rehellisesti sanoa, että reversedieetti meni päin persettä. Kisojen seuraavana päivänä oli tarkotus palata ruotuun syömisen kanssa ja ruveta palauttelemaan ruokamääriä pikkuhiljaa. Mutta mitä teki Senni?

Ajatus, että nyt sä saat syödä vapaammin, tarkotti mulle, että mä sain vetää herkkuja niin maan perk….sti. Koko puolen vuoden edestä. Oliko järkevää, no ei ollu!

Kisojen jälkeisellä viikolla juhlittiin mun suoritusta, kahvitteluja ja ravintoloissa syömistä koko viikko. Seuraava viikko sitten menikin etelän lomalla missä oli allinclusive meininki. Oli tarkotus, että tosiaan kisojen jälkeisellä viikolla oltais menty tosi tarkasti ohjeilla, että sitten etelässä voi ottaa oikeesti rennosti. Mutta mitä teki Senni? Senni veti sekä ekan viikon suomessa, että tokan viikon ulkomailla ruokaa niin ihanan paljon, ettei oma peilikuva oikein miellyttäny ja olokin oli aika tukala fyysisesti, turvotti. Mä kun ajattelin, että oon kivassa rantakunnossa kerrankin etelässä ja nyt musta tuntu, et olin saanu kaikki pudottamat kilot hetkessä takasi. Okei, eihän se niin ollu. Se fiilis kuitenkin ahdisti, että mä olisin voinu olla siinä omaa silmää miellyttävässä rantakunnossa kuhan olisin jättäny kaiken kakan syömättä. Ihminen on sitten tyhmä, toisella kädellä vetää kilokaupalla suklaata kun toisaalla aivot työstää kokoajan ajatusta, että sun ei taas pitäis syödä tätä sontaa. Ruoka vaan nyt on niiin perkuleen hyvää, että morjens.

Niin, eli vedin sitten överiks. Huomasin etelänkin reissun jälkeen syöväni päivittäin jotakin pientä herkkua, ja sitten viikonloppuna vedettiin taas enemmän. Mun viikonlopun vapaasyöntipäivä muuttu jokapäiväseks. Tässä oli ehkä se myös taustalla, että valmennussuhde päättyi 2 viikkoa kisojen jälkeen, ja mua ei ollu sitten enää kukaan ”vahtimassa”. Lisäks viimevuoden loppuun mahtu vielä leikkaus, joka piti mut salilta 4 viikkoa poissa. Miettikääpä mikä on tulos kun et liiku ja kahvittelet melkein joka päivä. Se tulos ei ollu se, mitä olis pitäny hakee kisojen jälkeen. Rauhallinen palautuminen kisoista jäi jonnekin taka-alalle.

Ennen leikkausta mä kuitenkin tein niin, että vedin 4 aamuaerobista ja 4 salia, koska ajattelin, että sillon voin syödä hyvällä omallatunnolla. Niin, olihan se tietty hyvä, että yritin tasapainottaa sitä meininkiä, mutta välillä tuntu, että noilla syömisillä olis saanu olla kokoajan liikkumassa. Onneks kuitenkaan toi urheilu ei ollu pakkopullaa, sillä muuten olisin saanu pääni varmasti enemmän vielä sekasin.

Sitten on tää sosiaalinen media, joka kiusas mua tän ahdistuksen kanssa entistä enemmän. Instagram oli täynnä kisanjälkeisiä kuntoja, ”vain muutama kilo tullut lisää ja fiilis on mahtava”. Perkele, mäkin olisin ylpeenä voinu ottaa kuvia pikkuhiljaa palautuvasta Sennistä, mutta kuvat jäi ottamatta, koska en tuntenut sanaa hiljaa hyvä tulee. Mä olin aika katkera siitä, ja oon itse asiassa edelleen, että muut pysty hienosti palautuun normaaliin elämään.

Joku varmaan nyt ajattelee mielessään, että noin se fitness ajaa tyttöset erinäisiin syömishäiriöihin. Mä en ole sitä mieltä. Se on jo alun perin ihmisestä ja sen luonteesta kiinni, miten vetää offin, dieetin, ja reversen. Toiset vetää överiks ja aiheuttaa kropalleen hallaa, toiset vetää vajarit eikä pääse koskaan lavalle. Toiset munaa vasta kisojen jälkeen. Kultaista keskitietähän tässä etsii itse kukin varmasti. Kukaan meistä ei oo täydellinen ja siks epäonnistumisia tulee kaikille. Eihän kukaan tietenkään halua, että ketään menettää terveyttään tai itseluottamustaan kisojen takia. Fitnesskisat on yksi muiden asioiden joukossa, joka ei sovi kaikille ihmisille. Järkevä ihminen tiedostaa milloin joku sopii itselle ja milloin ei. Kaikkeahan ei tietenkään voi etukäteen tietää, mutta se on iso voitto, että osaa lopettaa homman kesken kaiken, niin ettei vahinkoa kerkee tapahtumaan.

”Entisestä” elämästäni tiesin sen verran, että arvasin joutuvani ruuan kanssa vastakkain. Dieetillä mulla ei ollu mikään ongelma olla ilman herkkuja, koska motivaatio ja määränpää. Mulle kun antaa vapaat kädet varsinkin ruuan suhteen, niin siitä tuleekin sitten haastavampaa nm. järkyttävä herkkuperse. Mulla on käytännössä pohjaton maha hyvän ruuan suhteen, se jos mikä on tietenkin pahentanu tätä. Menee samana päivänä vaikka kaks viineriä, sitte 350g karkkipussi, päälle sipsiä ja joku hamppari. Kukaan mieskään ei välttämättä samaan suoritukseen pysty.

Kyllä, mä olen miettinyt, että haluanko mä nähdä mun puolituttuja kavereita näin myöhemmin kisojen jälkeen, koska oon pelänny ajatusta, että ne kattoo mikä pallero sieltä kierii vaikka kisat oli ihan äskettäin. Instagramissa on kokovartalokuvat vaihtunu naamakuviin yms. Salilla oon miettiny, et jos joku tunnistaa mut, niin mitä ne ajattelee mun kunnosta.

Nyt mä olen sen näin avoimesti kertonu mitä mä mietin ja tunnen. En oo tällähetkellä tyytyväinen mun kroppaani ja se ehkä näkyy mun olemuksesta. Se on selväpeli, että kisakunnossa ei tosiaan olla kun se yks päivä. En mä semmonen luuranko haluakkaan olla. Mä haluaisin olla urheilullisen näkönen, en possuoffilainen enkä riutuneen rotan näkönen, semmonen sopiva. Syödä viikolla terveellisesti ohjeiden mukaan ja viikonloppuna ottaa vähän höllemmin.

Eihän se ulkonäkö onnellisuutta tuo, mutta mulla on nyt kaikki niin hyvin elämässä, että tottakai toivon, että se pieni osa-alue johon en oo tyytyväinen niin saatais kanssa kuntoon. Täältä tullaan Hanna Kemppaisen vartalo ;).

Nyt mulla on taas valmentaja, joka helpottaa mun arkea, kertomalla mitä mä pistän suustani alas. Mä tartten jonkun eevil paholaisen, joka istuu mun olkapäällä ja muistuttaa, että herkut jääköön kaappiin. Tästä uudesta valmentajasta ja tiimistä myöhemmin ;).

Elämässä oppii kunhan ensin heittää muutaman kerran nokilleen. Toivon, ja uskon, että mä olen ottanu tästä kyllä niin hyvin opikseni, että seuraavalla kerralla tiedän ainakin miten en halua reversedieettiä hoitaa.

Me kenellä ei kisojen jälkeen menny asiat niin kuin strömsössä, pidetään yhtä ja koitetaan parantaa seuraavalla kerralla! Ei koskaan luovuteta, vaan mennään täysillä eteenpäin kohti omia uusia ja ihania tavoitteita.

You could do better!!

Avainsanat: #kisadieetti #fitness #reversedieetti #ruoka

Hyvinvointi Liikunta Terveys