Teetä ja sympatiaa

Siellä ne nukkuu. Kumpikin. Mulla on rutiininomaisesti edessäni kuppi teetä ja Fazerin sininen. Tämä hetki päivästä on paras. Hetken hiljaisuus ja hengenveto ennen seuraavaa spurttia ja loppukiriä kohti iltasatua. Taustalla soi tiskikone ja pyykkitorni.

Kuopus täytti eilen 11 kuukautta. YKSITOISTA kuukautta! Vauva-aika oli yksi hujaus röyhtäytyksen ja pottatreenien alkamisen välissä. Nyt meillä omaa osaansa huomiosta ja elintilasta vaatii kävelemään opetteleva ja sanoja tapaileva taapero. Esikoinen on joutunut luopumaan asemastaan ainokaisena ja sen myötä opettelemaan kärsivällisyyttä ja sietämään mustasukkaisuutta. Uhmaikä saa valtavasti nostetta huomionkipeydestä ja joskus, myönnettäköön, epäoikeudenmukaisesta kohtelusta.

Minusta tuli 11 kuukautta sitten kahden lapsen äiti. Joku asiakkaani joskus sanoi, että jos olisi tiennyt millaista on kun on lapsia hän ei olisi ikinä niitä hankkinut. Samaan hengenvetoon hän huokaisi, että onneksi ei tiennyt. Niin. Näinhän se vähän on. En ole maailman paras äiti,en varmasti edes itäisen Helsingin, mutta ”parhaansa tekeminen” onkin saanut uuden merkityksen tämän kuluneen vuoden aikana. Ei enää tehdä ihan niin pieteetillä mutta tehdään edes sinnepäin. Ole oppinut itsestäni puolia joita en tiennyt omaavani. Olen kokenut suunnatonta häpeää mutta myös heittänyt itselleni henkiset yläfemmat. Olen itkenyt turhautumista ja väsymystä mutta myös nauranut omalle hölmöydelleni. Olen paiskonut tavaroita ja ovia mutta myös leikkinyt tyynypainia. Olen elänyt, tuntenut ja kokenut. Vahvasti. Toisinaan tee on polttanut suuta ja sinistä on mennyt enemmän. Toisinaan muki on ollut lempeän lämmin käsien välissä ja suklaanpala suussa sulanut hitaasti ja pitkään.

Vuosi sitten silittelin pyöreää vatsaani ja kauhunsekaisin tuntein odotin tulevaa. Osasin pelätä mutta en tiennyt mitä. Osasin iloita mutta en tiennyt onnesta vielä mitään. Osasin suunnitella, järjestää ja heittäytyä mutta en tiennyt mihin kaikkeen varautua. Ja jos joku kysyisi nyt neuvoa vastaavan varalle en osaisi sanoa mitään. Niin kuin vauvasta tulee taapero, taaperosta leikki-ikäinen, hyväntuulisesta hellanteltusta uhmaansa kärsivä kiukkupussi niin niin kai yhden lapsen äidistäkin kasvaa kahden lapsen äiti. Kasvuvoimana kuppi teetä ja pala suklaata.

Suhteet Oma elämä Lapset Vanhemmuus

Vintissä tyhjää tilaa

Osallistumme kuopuksen kanssa erääseen virus-tutkimukseen terveenä verrokkina. Eilen olinkin tytön kanssa Naistenklinikalla jossa hänelle tehtiin erikoislastenlääkärin toimesta varsin perusteellinen tutkimus. Lapsen taidot ja kehitys testattiin aina kuusi kuukautisen tasolle asti ja neiti osasi hienosti omat 3kk:n ikäisen perustemput. Yhtenä tutkimuksena oli myös aivojen ultraäänikuvaus. Ja kyllä sieltä sellaiset löytyi. Ne on todennäköisesti peritty isältä sillä minulla ei sellaisia ole.

Olen nykyään niin aivoton kuin vaan jokainen äiti voi kuvitella. Kaikki oireet sönköttävästä puheentuottamisesta aina päin seiniä kävelemiseen löytyy. Auton rattiin minua ei saisi päästää ollenkaan. On ylitsepääsemättömän hankalaa muistaa mitä asiaa on lähtenyt toimittamaan jos löytää itsensä muualta kuin imetystyynyn alta. Olen myös pedannut itseni sohvalle imetysvalmiuteen kaikkine tykötarpeineen vain huomatakseni, että lapsi makaa edelleen leikkimatolla.

Asioiden loppuunsaattaminen on myös ylivoimaista. Vaatekaappien uudelleenjärjestelyinnostuksen ansiosta kaapit ovat pysyneet jo viikon siistinä kun kaikki vaatteet lojuvat jokapaikassa muualla. Imurin esiin ottaminen riittää siivoukseksi sillä yleensä pari päivää siihen kompasteltuaan sen voi palauttaa suosiolla takaisin siivouskomeroon. Kolme sellaista astiaa joita ei voi pestä tiskikoneessa ovat odottaneet huutelemisen jälkeen varsinaista pesua jo… en kehtaa sanoa kuinka kauan. Meillä on edelleen jouluverhot. Ja valot. Olohuoneen nojatuolille on muuttanut asumaan (ilmeisesti pysyvästi) puhdas pyykki. Se ei kuivausrummusta löydä tietään niihin siisteihin vaatekaappeihin.

Ajatus siitä, että jossain vaiheessa pitäisi palata työelämään suorastaan naurattaa. Ennen saatoin luojan suomilla vähäisillä älynlahjoillani suoriutua työtehtävistä jopa kiitettävästi mutta nyt; haah ha haaa. Ehkä siten kun luetun- ja kuullunymmärrykseni joskus (toivottavasti) palautuu. Impulssikontrolli on tyystin kadonnutta. Kädet tarttuu suklaalevyyn useammin kuin housunvyötärö antaisi myöden enkä silti pysty lopettamaan levyjen ostamista. Myös spontaanit naurun ja itkunpuuskat ovat nykyään osa normaalia käyttäytymistäni.

Ehkä vahvin todiste aivottomuudestani on kuitenkin hönö hymy joka kaikesta tästä huolimatta keinuu huulillani. Ennen äidiksi tuloa kaikki edellämainitut asiat olisivat saaneet minut raivon valtaan. Nyt vain tyydyn potkimaan isoimmat villakoirat takaisin sohvan alle, kanttaamaan kaarteissa vähän leveämmin ja suosimaan tarjouksessa olevia suklaalevyjä.

Suhteet Oma elämä