Vintissä tyhjää tilaa
Osallistumme kuopuksen kanssa erääseen virus-tutkimukseen terveenä verrokkina. Eilen olinkin tytön kanssa Naistenklinikalla jossa hänelle tehtiin erikoislastenlääkärin toimesta varsin perusteellinen tutkimus. Lapsen taidot ja kehitys testattiin aina kuusi kuukautisen tasolle asti ja neiti osasi hienosti omat 3kk:n ikäisen perustemput. Yhtenä tutkimuksena oli myös aivojen ultraäänikuvaus. Ja kyllä sieltä sellaiset löytyi. Ne on todennäköisesti peritty isältä sillä minulla ei sellaisia ole.
Olen nykyään niin aivoton kuin vaan jokainen äiti voi kuvitella. Kaikki oireet sönköttävästä puheentuottamisesta aina päin seiniä kävelemiseen löytyy. Auton rattiin minua ei saisi päästää ollenkaan. On ylitsepääsemättömän hankalaa muistaa mitä asiaa on lähtenyt toimittamaan jos löytää itsensä muualta kuin imetystyynyn alta. Olen myös pedannut itseni sohvalle imetysvalmiuteen kaikkine tykötarpeineen vain huomatakseni, että lapsi makaa edelleen leikkimatolla.
Asioiden loppuunsaattaminen on myös ylivoimaista. Vaatekaappien uudelleenjärjestelyinnostuksen ansiosta kaapit ovat pysyneet jo viikon siistinä kun kaikki vaatteet lojuvat jokapaikassa muualla. Imurin esiin ottaminen riittää siivoukseksi sillä yleensä pari päivää siihen kompasteltuaan sen voi palauttaa suosiolla takaisin siivouskomeroon. Kolme sellaista astiaa joita ei voi pestä tiskikoneessa ovat odottaneet huutelemisen jälkeen varsinaista pesua jo… en kehtaa sanoa kuinka kauan. Meillä on edelleen jouluverhot. Ja valot. Olohuoneen nojatuolille on muuttanut asumaan (ilmeisesti pysyvästi) puhdas pyykki. Se ei kuivausrummusta löydä tietään niihin siisteihin vaatekaappeihin.
Ajatus siitä, että jossain vaiheessa pitäisi palata työelämään suorastaan naurattaa. Ennen saatoin luojan suomilla vähäisillä älynlahjoillani suoriutua työtehtävistä jopa kiitettävästi mutta nyt; haah ha haaa. Ehkä siten kun luetun- ja kuullunymmärrykseni joskus (toivottavasti) palautuu. Impulssikontrolli on tyystin kadonnutta. Kädet tarttuu suklaalevyyn useammin kuin housunvyötärö antaisi myöden enkä silti pysty lopettamaan levyjen ostamista. Myös spontaanit naurun ja itkunpuuskat ovat nykyään osa normaalia käyttäytymistäni.
Ehkä vahvin todiste aivottomuudestani on kuitenkin hönö hymy joka kaikesta tästä huolimatta keinuu huulillani. Ennen äidiksi tuloa kaikki edellämainitut asiat olisivat saaneet minut raivon valtaan. Nyt vain tyydyn potkimaan isoimmat villakoirat takaisin sohvan alle, kanttaamaan kaarteissa vähän leveämmin ja suosimaan tarjouksessa olevia suklaalevyjä.