Itseäni on aina ärsyttänyt se miten elokuvissa naiset synnyttävät heti ensimmäisestä supistuksesta niille sijoilleen. Ei mitään kivuliaita avautumisvaiheita vaan pyörätuolilla suoraan synnytyssaliin ja heti ponnistamaan. No hoh hoijaa, ei se nyt todellakaan mene niin. Ai ei vai?

Kun meillä mies soitti heti ensimmäisen kivuliaan supistuksen jälkeen synnärille olin vähän näreissäni. Ei kai tässä nyt vielä mikään kiire ole. Enemmän kuin hämmästyin kun siellä sanoivat, että saisin lähteä jo sinnepäin. No okei, olihan niitä kivuttomia supistuksia ollut jo pitkin päivää ja viimeisen tunnin ajan ihan säännöllisin väliajoin mutta hei, ”täähän on vasta eka kipee”. Kun varttia myöhemmin yritin päästä eteisestä taksiin mietin olisiko itseasiassa pitänyt tilata ambulanssi.

Esikoisen synnytys meni ihan ok. Aina siihen asti kunnes sain kätilön oikein hyvin markkinoiman ja sanoisinko jopa tyrkyttämän selkäydinpuudutuksen. En itse olisi sitä halunnut ja kieltäydyinkin moneen otteeseen mutta kipujen yltyessä olin lopulta enemmmän kuin valmis sen ottamaan. Ja olen katunut sitä siitä astí. Terve lapsi syntyi tunnin ponnistamisen jälkeen imukupilla vähän järkyttyneenä ja vaisuna maailmaan ja tikitkin paranivat aikanaan. Mutta tästä toisesta synnytyksestä haaveilin selviäväni edes jossain määrin luomuna.

Kun taksi paahtoi luvattomat lukemat nopeusmittarissa kohti synnäriä aloin kaivata taas neulaa selkäytimeeni. Tai edes ilokaasua. Tai vieläkin nopeampaa kyytiä! Ei ole hauskaa istua taksin takapenkillä kun alkaa ponnistuttaa. Samalla kun tiirailin kiinni puristuneiden silmäluomieni välistä tuntinopeutta mietin mitä mahtaa maksaa taksin siivous synnytyksen jäljistä jos ei ehditäkään ajoissa. Onneksi matka-ajankohta osui yölle. Helsingin kadut olivat autiot eikä liikennevaloissa palanut kertaakaan punainen. Perillä Naistenklinikalla oltiin ennätysajassa. Small talkista jo matkan alkumetreillä luopunut kuski nappasi pankkikortin lennosta kiinni ja riensi hakemaan apua.

Neljä minuuttia synnytysosastolle saapumiseni jälkeen toinen tyttäremme nostettiin syliini. Puoliksi jalkaan jääneet housuni lepäsivät pedillä lapsivedessä eikä kivunlievityksestä tai synnytysasennosta oltu ehditty edes keskustella. ”Ja tämähän syntyy”, totesi kätilö ollessani vasta kallistumassa sängylle. Ja niille sijoille hän syntyikin. Kun esikoisen kanssa lapsenvahtia kotiin odottamaan jäänyt mieheni soitti hetkeä myöhemmin osastolle tiedustellakseen olinko ja saapunut perille oli yllätys hänelle melkoinen kun päivystävä kätilö ilmoitti tytön jo syntyneen. Leikkasin napanuoran itse ja mies sai luvan saapua katsomaan kuopustaan aamulla.

Kävi siis niinkuin elokuvissa. Ja sain luomusynnytykseni. ”Tähän astisen urani nopein toimitus” sanoin kätilö jälkeenpäin. Jos joku viime vuonna joulukuun neljäntenä päivänä Naistenklinikalla synnyttäneistä näki tai kuuli pyörätuolissa apua huutavan naisen niin se olin minä.