Minä pakenin

Kun sait kuulla, että olin muuttamassa pois kaupungista, panikoit. Sinä menettäisit minut kokonaan. Ehkä sinulla oli vielä aikaisemmin ollut palasia minusta, satunnaiset tapaamiset, samaan suuntaan holtittomasti ajelehtiva elämä, samat ystävät, samat ympyrät. Kuulumisien vaihtaminen, joskus syvällisemmät keskustelut. ”Toivon, että voit hyvin”. Minä todella toivoin.

Yhtenä ilta saatoit minut kotiin yhteisestä illanvietosta. Sanoit, että kaipaat minua edelleen. Sanoit, että tulet aina katumaan, ettemme taistelleet. Mehän emme taistelleet, me luovutimme heti. Me emme olleet tehneet vakaata päätöstä olla yhdessä. Siksi me emme olleet me. Sanoin, etten katunut eroamme. Sanoin, etten rakastunut enää. Sanoin, että olin käynyt läpi helvetin ja selvinnyt, enkö saisi iloita? Kerroin olevani onnellinen, koska pääsen pois. Kysyit oliko sinulla vaikusta päätökseeni. En vastannut, koska olin ylpeä. En vastannut, koska en halunnut valehdella. Vallilan tyhjät kadut loistivat katulamppujen valossa ja pitkästä aikaa tunsin jotain.

Pelästyin, koska tunsin, että olin kotona. Siinä tutuilla kaduilla, sinun vieressä, puhuen kaikesta, peittelemättä. Me puhuimme aina niin. Minä en puhunut muiden kanssa niin. Katumus tulevasta lähdöstäni tulvi ylitseni hyökyaallon tavoin. Me emme olisi koskaan samassa paikassa samaan aikaan. Paitsi nyt, kun kadut olivat tyhjiä ja ilma tuoksui talvelta. Kun pääsimme taloni eteen, halasimme kuusi kertaa. En olisi halunnut laskea irti.

Emme puhuneet viikkoon. Katumus haihtui seuraavana aamuna ja yöllinen keskustelu oli vain irrallinen pala menneisyydessä, sumua päässä. Vaiensin itseni, sisäisen ääneni, joka huusi. Minä en kuunnellut sitä enää. Sanoin aikaisemmin, että minusta oli tullut rohkea. Sillä hetkellä annoin kuitenkin pelon voittaa. Vetäydyin kuoreeni ja väitin itselleni olevani onnellinen. Minä saan tuntea näin. Minä saan tuntea tunteettomuutta. Minä en ole enää avoinna.

Viikon päästä viestitin sinulle: Mitä sinä oikein haluat?

Vastasit heti.