Vuosi
Kirjoitin vuosi sitten luottamisen vaikeudesta. Kirjoitin siitä, miten pelkäsin.
Minä en kuitenkaan pelännyt niin paljon, etten olisi uskaltanut lähteä. Minä lähdin, matkustin maailman toiselle puolelle vain todetakseni, ettemme me olleet pari. Me emme olleet mitään. Matkustin maailman toiselle puolelle vain erotakseni viimeisenä iltana kotimatkan välilaskulla. Sitten itkin kymmenen tuntia ja lopulta olin taas kotona. Oli syksy, oli pimeää, oli kylmää, oli märkää, mikään ei tuntunut enää miltään. Rintaani lämmitti vain yksi ajatus: minä kuitenkin uskalsin. En olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos en olisi uskaltanut.
Minä olen kasvanut. Minä olen kasvanut lähemmäs koko mittaani ja olen ylpeä siitä. Minä en ole mitätön, vaan minä olen vahva. Olen joskus epävarma ja teen usein virheitä, mutta minä olen rohkea. Tiedän, että osun usein harhaan, mutta tiedän, että löydän aina takaisin.
Viime syksä ja talvi olivat helvettiä. Hän oli tullut takasin, hän jota olin odottanut ja kaivannut koko edellisen vuoden. Minä pelkäsin tuttuja kulmiani, koska en halunnut nähdä häntä. Ja kuitenkin halusin nähdä hänet, halusin nähdä hänet enemmän kuin mitään muuta. Ajattelin sitä enemmän kuin mitään muuta. Halusin huutaa: MIKSI? Miksi? Miksi me emme onnistuneet? Miksi sinä yhtenä iltana juuri ennen kotiin lähtöä tuijotin lautan mustaan ikkunaan heijastuvaa kuvaamme ja tiesin, ettemme me ole mitään muuta kuin kaksi irrallista palasta, joita ei voida liimata yhteen. Olimme magneettien sama puoli, me hyljimme toisiamme. Ei sellaisesta tule mitään. Tuijotin mustaa ikkunaa, enkä aikonut itkeä. Minä en tuntenut mitään. Enkä minä sanonut mitään.
Siinä oli avain, me olimme magneetin sama puoli.
Minä törmäsin sinuun aina välillä.
Minä en todellakaan enää uskonut meihin. Minä halveksin meitä. Minä torjuin sinut aina. Joka kerta, kun pyysit uutta mahdollisuutta. Pahinta oli, ettei ollut mitään anteeksi annettavaa. Sinä et tehnyt mitään väärää, minä en tehnyt mitään väärää. Me ehkä vieläkin rakastimme. Se oli kuilu, se oli pudotus, se oli uni, joka ei loppunut koskaan.
Sitten minä pakenin.