Minulla oli muutama päivä sitten todella paha mieli eräästä asiasta. Kuinka ihanaa oli, kun mies otti syleilyyn ja silitteli, niin hän kyllä tekee silloinkin kun puhumme/itkemme tästä vaikeasta aiheesta. Sitten vielä pahimman olon mentyä yritti hauskuuttaa minua, jotta hymyilisin. Minulla on ihana mies joka osaa – ja haluaa – pussailun lisäksi myös puhua ja näyttää tunteitaan, niin ilot kuin surutkin. Vaikka hän onkin luonteeltaan paljon tasaisempi kuin minä, jolla tunteet hurjastelevat kuin hurjimmassa vuoristoradassa, ja minun onkin vielä opittava tulkitsemaan hänen ei-niin-selviä merkkejään. Kuten, hän voi olla iloinen/onnellinen, vaikkei hyppelehtisi ympäriinsä riemunkiljahduksin kuten minä, eikä minun tarvitsisi sitä erikseen varmistella. Kuten, hän on ärsyyntynyt, vaikkei tiuskahdakaan minulle samoin kuin minä hänelle.

Toisaalta olen iloinen, että koen itse tunteita hyvin vahvasti. Toisaalta se ärsyttää, sillä vaikka ilot ovat isoja, myös surut ovat suuria (vaikka itse asia olisikin pieni). Lisäksi minua harmittaa juuri se, että hermostun herkemmin miehelle kuin hän minulle ja tiedän että tiuskintani häneen ”sattuu”. Harmitus vain nousee niin nopeasti, etten voi pitää asiaa sisälläni, mutta onneksi se menee myös nopeasti ohi. Olen yrittänyt opetella hieman hillitsemään itseäni, jottei ihan joka kerta tarvitsisi ääneen möläyttää vaikka sillä hetkellä ottaakin pannuun. Toisaalta kiinnitän huomiota siihen, että ei saa padota tunteita sisälleen, sitä olen joutunut tekemään liikaa edellisissä suhteissani, vaan huonotkin tunteet pitää voida päästää ulos. Ja tietysti kiinnitän myös huomiota siihen, että kerron miehelle aina ne myönteisetkin asiat, kiitokset ja kehut. Onneksi miehenikin osaa jo paremmin suhtautua tunteenpurkauksiini ja on oppinut, etten tarkoita niillä loukata häntä.

Tänään tunteeni ovat hyviä, pienestä flunssaoireilusta huolimatta. Nyt koittaa pieni, mutta ihana, odotettu kaupunkiloma! Luvassa hyvää ruokaa, ajanviettoa, nautiskelua rakkaan seurassa, mukavia maisemia, romantiikkaa unohtamatta! 🙂

Jos oltaisiin kymmenen, tai vaikka viisikin vuotta nuorempia, eihän tässä olisi mitään kiirettä lapsiprobleeman kanssa. Itse voisin nytkin mieluusti odottaa ainakin sen viisi vuotta, ennen kuin asiaa tarvitsisi sen kummemmin tuskailla – ja varsinkaan toteuttaa jos jostain kummallisesta syystä mieleni muuttuisi. Tunnen olevani vielä niin nuori, nythän se kunnon elämä vasta alkaa kun on työ, palkalliset lomat ja rahaa käytettävissä. Nyt on vihdoin myös mies, joka tykkää monista samoista asioista kuin minäkin, matkustelusta tärkeimpänä. Niin monta maata ja mannerta on vielä tutkimatta!

Mies kuitenkin haluaisi lapsia mieluusti jo lähivuosina. Toki, jos suhteemme muutaman vuoden päästä (luulen, että sen verran minulla on armonaikaa) tähän asiaan kaatuu, eihän tuo hänen aikataulutoiveensa kuitenkaan toteutuisi.. Ensin pitäisi löytää uusi nainen, ehkä hieman paremmin tutustuakin, ennen kuin voi alkaa tositoimiin. Tokihan asiat voivat edetä hyvinkin nopeasti, mutta ei mieheni kuitenkaan ole sen luontoinen.

Eipä tullut kovin kummoista punaista lankaa tähän tekstiin.. Ehkä yritän sanoa, että aikakin on loppujen lopuksi myös subjektiivinen käsite. Toiselle vuosi juuri nyt on pitkä aika, toiselle hyvinkin lyhyt. Toisaalta vaikka ihmiset elää nykyään pitempään ja nuoruus kestää kauemmin (ainakin henkisesti), niin biologia ei valitettavasti ole pysynyt kehityksessä mukana..