Olen viime vuoden aikana lukenut älyttömästi keskustelupalstoja ja nyt viime aikoina varsinkin blogeja. Lapsista, vanhemmuudesta, vauvakuumeesta, lapsettomuudesta ynnä muusta. Mitä itse haluan? Oma ihanneperheeni koostuisi miehestä, minusta ja koiristamme. Teini-ikäisestä saakka olen ajatellut, etten halua lapsia. En halua tällä hetkelläkään (siis tällä hetkellä en halua tulevaisuudessakaan) lapsia, mutta en tiedä muuttuuko mieleni. En ole koskaan julistanut fanaattisesti ”Ei koskaan!” ja välillä tuntuu että erilaiset vela-palstatkin ovat älytöntä kärjistämistä ja ”ylireagointia”. En vihaa lapsia, suhtaudun niihin samalla tavalla kuin kaiken ikäisiin ihmisiin, toisten kanssa synkkaa, toisten kanssa ei. Toisaalta mammapalstat taas ovat täyttä sitä siirappihöttöä ja argh-niin-perinteistä-nainen-kotona-mies-töissä –maailmaa. Jokainen tehköön niin kuin haluaa, en arvostele muiden valintoja ja yritän ymmärtää (vaikka se joskus vaikeaa onkin). Mutta omalle kohdalleni en voisi kuvitella haluavani niin epäreiluun tilanteeseen,  jo ihan esimerkiksi raha-asioidenkin kannalta (tiedän, olen pinnallinen). Miksi minun pitäisi uhrata niin paljon ja miehen niin vähän (tästä epäreiluudesta voisin kirjoittaa kokonaan oman jutun)? Varsinkin kun hän sitä lasta haluaa, en minä.

Eihän näitä asioita muuten tarvitsisikaan pähkäillä näin paljon, mutta kun mies haluaa lapsia. Piste. Mielellään kaksi. Ja sanoo olevansa varma, ettei mieli muutu. Asia ei siis ole hänelle yhdentekevä tai ehkä-miksei-vaikka. Ei hän halua niitä välttämättä juuri nyt, mutta jossain vaiheessa, (jo) muutaman vuoden päästä. Sen verran on pakko myöntää, että on kantani lientynyt näiden muutamien vuosien aikana, kun mieheni kanssa olemme asiaa läpi käyneet. Ennen oli ehdoton ei, nyt ehkä ”en tiedä tulevasta, mutta vaikea kuvitella että mieleni muuttuu”. Mutta johtuuko tämä vähäinenkin lientyminen vain siitä, etten halua luopua miehestäni, suhteestamme?

”Päästä miehesi lähtemään! Et voi estää miestäsi edes yrittämästä saavuttaa unelmaansa!” Näin huudetaan ainakin keskustelupalstoilla saman asian kanssa painiville. Mutta ei asia ole niin yksinkertainen. Ensinnäkin, en minä ole kahlinnut miestäni käsiraudoilla lämpöpatteriin, hän on vapaa lähtemään halutessaan niin. Toisekseen, tässä vielä ollaan, koska kaikki muu suhteessa on niin hyvää ja niin oikein. Molempien mielestä. Useita kertoja ollaan mietitty onko tässä mitään järkeä, mutta päätetty vielä yrittää. Kumpikin toivoen, että toisen mieli muuttuu ja voidaan yhdessä haaveilla tulevaisuudesta.. (Bad idea maybe.. olisiko vaan heti ollut helpompi lähteä eri teille?)

Huoh, tällaisia ajatuksia päässäni pyörii. Välillä olen suuttunut, välillä surullinen, välillä yritän unohtaa tämän ja keskittyä niihin kaikkiin hyviin asioihin, joita meillä on. Vaikeaa.

Onkohan muilla samanlaista taipumusta? Kehitellä pään sisällä väittelyjä, riitoja. Useimmiten yksinään ollessa, kun jokin asia/ongelma/erimielisyys tulee yhtäkkiä mieleen. Erityisesti, tai lähes yksinomaan, kehittelen pääni sisällä väittelyjä tästä suhdettamme hiertävästä lapsiaiheesta. Jos vaikka luen jotain blogia tai keskustelua aiheesta, rupean sitten käymään asiaa läpi itsekseni pääni sisällä. Mietin, mitä mieheni tähän asiaan sanoisi. Kerron ja perustelen hänelle omia kantojani, keksin hänen puolestaan vasta-argumentteja tai kysymyksiä. Käyn siis hänen kanssaan mielikuvituskeskusteluja. Ja siltikään hän ei ymmärrä pointtejani, vaikka voisinhan minä edes pääni sisällä laittaa hänen suuhunsa juuri ne sanat, jotka haluaisin kuulla. 😀 Mutta ei. Sitten puhkun tuohtumuksesta vielä miehen nähdessänikin, kun se on sellainen idiootti eikä tajua mitään (vaikkei siis ole tehnyt yhtään mitään). Mutta minun pitää kuitenkin esittää hyväntuulista, koska sen verran on kuitenkin järkeä päässä että tajuan, ettei toiselle voi syyttä suotta alkaa raivoamaan. 😀