Aina välillä tulee sellainen olo, että on tässä maailmassa vain sivustakatsojan roolissa. Luulen kyllä, etten ole ainoa, jonka mielestä muiden elämä näyttää usein niin mielenkiintoiselta ja tapahtumarikkaalta. Eihän se oma elämäkään oikeasti ole yhtään hassumpaa, voin kyllä sanoa olevani onnellinen ja myöskin pyrin nauttimaan niistä pienistäkin hetkistä ja arkisista asioista. Kerron ja osoitan sen myös miehelleni, vaikkapa kuinka mukavaa on tulla töistä kotiin kun ruoka on valmiina.

Silti tunne herää välillä.

Kaupungilla kävellessä, kun vastaan tulee kikattava naiskolmikko. Minulla ei kovin montaa sydänystävää ole, mutta muutamia ihania ja tärkeitä ystäviä kuitenkin. He vain asuvat kaikki melko kaukana, joten harvoin nähdään.

Miehen perheen ja sisarusten kokoontumisessa ja heidän yhteisissä jutuissaan. Minä olen uusin tulokas, muut puolisot ovat olleet kuvioissa vuosikausia ja muodostavat keskenään klikkinsä.

Isossa porukassa, varsinkin oudompien ihmisten seurassa olen tosiaankin usein se sivustakatsoja. Olen muutenkin enemmän kuuntelija kuin huomion keskipisteen hakija. Tykkään kuunnella muiden juttuja, toki itsekin osallistun, ellei ryhmässä ole sen verran vahvoja persoonia, että kuulluksi tulemisesta pitää taistella. Silloin mieluummin vain annan muiden puhua. En halua alkaa huutokuoroon, koska minusta ylenpalttisessa hälinässä, jota kukaan ei oikeasti kuuntele toista, ei ole mitään järkeä.

Töissä, roolini hallinnollisissa työtehtävissäkin on juurikin olla se back-up, eikä suinkaan toiminnan keskipisteessä.

Omassa elämässäni. Joskus vain tuntuu, että ajelehdin vailla sen kummempaa suuntaa ja tarkoitusta elämälleni.

Kuulostaa ehkä masentavalta, mutta minkäs sitä tällainen pohdiskelija luonnolleen voi! 😉 Ja toisaalta siinä, että vetäytyy välillä sivuun seuraamaan tilannetta, on hyvätkin puolensa. Siinä pääsee analysoimaan muita, huomioi asioita, joita ei muuten ehkä huomaisi ja voi oppia paljon muista sekä myös itsestään!