Hömppä on helppoa kuolemattomuutta
Olen kiinnostunut julkkiksista ja siitä mikä ruokkii julkisuutta. Nykyaikana ihminen tai yritys tarvitsee välttämättä julkisuutta menestyäkseen, muun väittäminen on valehtelua. Ajasta jollon sinut teki kuolemattomaksi kylän torille pystytetty patsas on nyt kulunut sellainen karkeasti arvioiden parituhatta vuotta. Nykyään käytännössä jokaisella on mahdollisuus saada oma kokemuksensa kuolemattomuutta ja helpoin tie on se viidentoista minuutin julkisuus, josta jo Andy Warhol visioi.
Henkilökultin synnyttäminen silti on vaikeaa, mutta melkeinpä ilman minkäänlaista osaamista voi ihminen päätyä lehteen, levylle ja kirjailijaksi. Rajoituksena on vain sattuma ja oma harkinta. Jokainen yrityskin unelmoi siitä julkisuudesta, jota voi hamuta ja heille keinona kuolemattomuuteen on tietenkin oman brändin tuotteistaminen ad infinitum. Suomalaisesta osaamisesta ikuisuuteen jäävät ainakin Rovio ja Duudsonit. Käytännössä minkätahansa tuotteen löytäminen, olipa kyse hammasharjasta taikka pehmolelusta on mahdollista näillä nimillä. Ja keräilijä kohtaa jälleen ongelmana vain tilanpuutteen 😀
Itse olen keskittynyt myös suomalaisten julkkisten tuottaman roskan keräilemiseen ja sitä olen saanut hankittua aivan uskomattomista lähteistä. Joskus on apuna olleet työn kautta syntyneet ihmissuhteet ja joskus se, että jonkun on ollut virhearvion jälkeen pakko päästä eroon jo valmistetuista hyödykkeistä. Se seikka ,että minulla on X määrä Martina Aitolehden omaa levyä on sekä Universalin että Anttilan (R.I.P.) virhearvioiden ansiota. En maksanut miehen korkuisesta levypinosta juuri mitään 😉 Harvinaisempi onkin sitten Martinan ja Marikan signeerattu yhteissinkku Salarakkaat, vaikka senkin sain aliarvostuksen johdosta itselleni tuopilla keskinkertaista olutta.
Henkilökulteista itselleni aidosti vakavan kunnioituksen kohteena ovat esimerkiksi artistit Kurt Cobain, Jim Morrison tai Bruce Lee, jotka tuskin olisivat eläissään voineet kuvitella sitä, mitä heistä konkreettisesti tehdään kuolemansa jälkeisessä maailmassa. Suomalaisista julkkiksista ihailen suuresti Katariina Souria, joka aluksi on hämmentänyt minua kauneudellaan, myöhemmiin älyllään. Hän yksinkertaisesti loi sen ikonisen kuvan Kata Kärkkäisestä, joka minuakin kiehtoi keskenkasvuisena, mutta sitten löysin myös sen kaiken muun. Hänen osanaan toki on ollut armoton taistelu tulla vakavastiotetuksi, koska se miten ilmiö on syntynyt on ollut niin vahvasti määrittävää.
Kuitenkin on sanottava, että jos suomalaisuutta on henkilönä joskus määrittänytkin Mannerheim, olisin tänä päivänä valmis nostamaan siihen rinnalle juurikin Rovion ja Angry Birdsit tai Katariina Sourin Kata Kärkkäisen. Totta kai on paljon muutakin ihmettä ihmeteltävää, mutta minusta on kiinnostavaa se, että aidosti älykäs nainen oli minulle se hahmo, joka johti minut alun alkujaan julkisuuden pohtimiseen vuosikymmeniä ennen tätä päivää. Yleensä julkkis-sanaan sisältyy se negatiivinen lataus, mutta minusta se on vain niiden aiheuttamaa, jotka tavoittelevat tätä statusta ilman henkilökohtaista substanssia. Ei niiden, jotka ovat häikäiseviä ilman selittelyitäkin.
Maailma ilman värejä olisi kammottava, maailma ilman niitä sisältöjä, jotka törmäävät julkisuuteen olisi tylsä. Kuitenkin tahdon tuoda esiin sen seikan, että myös negatiivinen julkisuus luo ilmiöitä, jotka tullaan muistamaan, kun puhutaan uuden vuosituhannen alusta. En usko, että yhdenkään suomalaisen poliitikon kyky olla kiinnostava tulee nousemaan esiin sadan vuoden päästä, mutta kun minä joskus teen tiliä kohtaamistani ilmiöistä, jotka muistan 2000-luvulta, muistan käyneeni Tuksun keikalla ja lukeneeni Seiskasata about kaiken Matti Nykäsestä. En usko eläväni sadan vuoden päästä tästä, mutta en myöskään usko, että edes viiden vuoden päästä muistaisin, kuka oli mikäkin ministeri vuonna 2017 😉
