Mikä ihmeen yhdistys?

Idea bloggaamisesta tuli yhdistyksen perustamisen aikoihin. Halusimme kertoa tärkeästä työstämme ja siinä sivussa itsestämme mahdollisimman monille, joten blogi tuntui luontevalta ratkaisulta. Itsestämme olemme jo hiukan ehtineet kertoa, mutta mistä ihmeen yhdistyksestä puhumme.

Smile and Hope for the Disabled Children in the Gambia syntyi Ms. Jallowin aloitteesta. Lapset, vammaiset ja Gambia on hänelle tärkeitä asioita, joista hän varmasti kertoo itsekin jatkossa lisää. Hän aikoo yhdistää nämä asiat hyödyntäen opiskelemamme sosiaalialan ammattitaitoa ja lähteä loppuvuodesta Gambiaan. Gambiassa perustetaan toimintakeskus vammaisille lapsille ja nuorille yhdistyksemme keräämillä varoilla ja toimintakeskuksen toiminnasta on tulossa tietoa ja kuvia tänne blogin puolelle. Gambiaan on jo nyt lähdössä paljon lastenvaatteita ja leluja, mutta vielä tarvitsisimme varoja mm. toimintakeskuksen ylläpitokuluihin.

Miksi autamme vammaisia lapsia ja nuoria Gambiassa? Gambiassa vammaisten asema on paljon heikompi, kuin meillä Suomessa. Vammaisia lapsia ja nuoria piilotetaan ja väheksytään eikä juuri kenelläkään ole mahdollisuutta koulunkäyntiin. Ajattelemme, että myös näillä lapsilla olisi oikeus parempaan elämään ja me voimme olla mahdollistamassa sitä.

Nyt minua kiinnostaisi kuulla, mitä ajatuksia yhdistyksemme herättää teissä? Kysymyksiä saa esittää, sillä haluamme päästä vastaamaan niihin!

– Kaarnan

Puheenaiheet Opiskelu Raha Syvällistä

Erilaisuudesta

Mitä on erilaisuus? Kaikkihan me olemme erilaisia, vaikka meissä paljon samaakin on.

Erilaisuus on rikkautta, tavataan sanoa, koska emme haluaisi elää täysin samanlaisten ihmisten, kuin itse olemme, kanssa. Erilaisuus saattaa tuntua kuitenkin pahalta silloin, kun erottuu joukosta paljon.

Viime keväänä onnistuin katkaisemaan jalkani, ja sehän tarkoitti kepeillä kävelyä muutaman kuukauden ajan. Silloin koin olevani erilainen kävellessäni väkijoukossa. Moni tuijotti. Vieraat ihmiset kokivat asiakseen tulla kommentoimaan, välillä mitä erikoisemmilla tavoilla. Toki sain myös positiivista huomiota ovien avaamisista hymyihin. Silloin olin entistä riippuvaisempi läheisistäni ja ystävistäni. Huomasin, että ympärilläni on ihania ja kannustavia ihmisiä. Ilman heidän tukeaan en olisi selviytynyt niin hyvin. He kävivät kaupassa ja kuuntelivat pahaa oloani, jota arvostan edelleen paljon.

Vammaisten kanssa työskennellessäni olen joutunut pakostakin miettimään erilaisuutta ja sitä, kuinka he sitä käsittelevät. Luonnollisestikin erilaiset ihmiset keräävät katseita. Heidän on ollut pakko sopeutua siihen. Suurempana haasteena olen kokenut sen, että yhteiskuntamme on luotu ”tavallisille” ihmisille, joilla on kyky toimia erilaisten normien mukaisesti. Aina siihen ei ole kuitenkaan mahdollisuus. Silloin tarvitaan ihmisiä, jotka tukevat ja tarjoavat apua itselle vaikeissa tilanteissa. Samalla tavalla, kuin ystäväni auttoivat minua kauppareissuissa, tarvitsevat vammaiset tukea mahdollisesti kommunikoinnissa, liikkumisessa tai sosiaalisissa suhteissa. Suomessa tukea on paljon tarjolla, vaikka voisi sitä olla enemmänkin.

Afrikassa tukea ei ole meille tuttuun tapaan tarjolla. Vammaiset lapset halutaan piilottaa, eikä heitä hyväksytä yhteiskunnan jäseniksi. Heillä ei ole useinkaan mahdollisuutta koulunkäyntiin tai varsinkaan työelämään. Erilaisuudestaan huolimatta hekin voisivat olla arvokkaita yhteiskunnan jäseniä. He tarvitsevat vain tukea ja hyväksyntää, ihan niin kuin minäkin viime keväänä.

– Kaarnan

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Syvällistä