Mikä inspiroi minua?

Miksi olla paikallaan, jos voi tehdä jotain uutta ja erilaista?

Viime vuosina olen jatkuvasti kokeillut uutta, innostunut muista ihmisistä ja välillä saattanut epäonnistunuakin. En ole viihtynyt vain yhden tehtävän parissa, vaan kokeillut rohkeasti uusia työtehtäviä, opiskellut ja tutustunut uskomattoman ihaniin ihmisiin siinä sivussa. Yleensä olen tehnyt montaa asiaa samaan aikaan. Välillä on pelottanut ja ahdistanut, mutta useimmiten olen lopulta riemulla tarttunut toimeen.

Muutama vuosi sitten lähdin opiskelemaan sosiaalialaa, sillä työ lastentarhanopettajana kiinnosti. Silloin olin aivan varma, mitä haluan ”isona” tehdä. Olenhan minä päiväkoteihin sittemmin päässyt työskentelemään ja edelleenkin lapset ovat lähellä sydäntäni. Itse asiassa ensi kevään suunnitelmana on työskennellä päiväkodissa, mutta toisella puolella maapalloa. Enää en ole kuitenkaan aivan varma siitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa, sillä…

Olen viimeisen vuoden aikana työni puolesta tutustunut päihdeongelmaisten elämään. Myös vammaisten ihmisten haasteet ja elämänilo ovat tulleet tutummiksi sekä vapaaehtoistyötä kouluikäisten parissa on tullut tehtyä. On pakko sanoa, että myös nämä itselleni vieraammat elämänhaasteet ovat erittäin mielenkiintoisia!

Tällä hetkellä olen innostunut auttamaan vammaisia lapsia Gambiassa. Miksi? Enhän ole koskaan käynyt lähelläkään Gambiaa. Tämä on kuitenkin sitä uutta ja erilaista, mistä olen aiemminkin nauttinut. Uskon todella, että voin auttaa. Samalla tämä on myös tarpeeksi haastavaa itselleni. Innostukseni näkyy siinä, että kerron jatkuvasti yhdistyksestämme kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella ja suunnittelen pitkälle iltaan yhdistyksemme toimintaa. Haittaako se? Ei, koska saan tästä energiaa tehdä muitakin asioita!

– Kaarnan

Suhteet Oma elämä Raha Syvällistä

Äidin epätavallisen tavallinen tarina

Reilut 21 vuotta sitten maaliskuisena iltana syntyivät kaksospoikani.

Meni muutama päivä kunnes todettiin, että heillä on sydänsairaus ja muutamien lääkärinkäyntien, tutkimusten ja konsultointien täyttämä vuosi, kunnes saatiin diagnoosi, Williamsin syndrooma. Ikuisesti muistan sen erään keskussairaalan lääkärin diagnoosin kun toinen vauvoista ei suostunut syömään eikä juomaan: ”rouva on nyt vaan niin väsynyt.” Taisin hänelle mainita, että ”KYLLÄ, eikä sen toteamiseen sinun koulutustasi tarvita, mutta vauvalla ei ole kaikki kunnossa!”

Siitä alkoi tämän äidin vuosikymmeniä jatkuva sihteerin, tutkijan, tukijan ja äidin rooli. Olimme poikien kanssa pääasiassa kolmistaan alkuvuodet, miehen ulkomaantöiden takia. Perheeni auttoi sen verran kun töiltään pystyi mutta ensimmäiset vuodet olivat rankkoja…. Olen sanonut, että poikien ja heidän asioidensa hoito on ollut oma uransa. Samalla olen ollut äiti, vaimo, työntekijä… Parikymmentä vuotta sitten asiat piti itse kaivaa esille, ei ollut Kelan tai sosiaalitoimen oppaita tai googlea, joista saisi selville tuki- ym asiat. Lakikirjaa tuli luettua useampaan otteeseen.  Päätöksistä joutui useimmiten valittamaan ja seuraamaan prosessin etenemistä. Usein tuntui ettei se kauheasti muita kiinnostanut, viranomaisiakaan.

Hakemuksien kirjoittelua, valituksiin vastaamista, kouluvalintoja: integraatio vs erityiskoulu… Lasten haastavaa käyttäytymistä, lähinnä muiden ihmisten silmissä, arkea yh-äitinä, sitä kaikkea ja paljon muuta oli ensimmäiset vuoteni äitinä <3

 Jatkuva valvominen ja stressi jättivät ikuiset jäljet omaankin terveyteeni. Mutta opin paljon kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea nauttimaan äitiydestä erityisten ihanien lasteni ansiosta.

Vuodet vierivät ja vauvani ovat kasvaneet hienoiksi, omaa elämäänsä aloitteleviksi miehiksi. Haasteita on edelleen ja tulee aina olemaankin mutta olenhan minäkin edelleen heidän apunaan AINA <3.

Jossain vaiheessa päätin toteuttaa entisen kollegani neuvoa ja siirtää kaiken saamani opin työelämään eli vaihdoin ammattia. Tällä hetkellä opiskelen sosionomiksi ja työskentelen lasten ja vammaisten parissa.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Syvällistä