Jäätävä tihku vasten kasvoja, pisarat kiiltelevät häijysti juuri sytytettyjen kävelykadun jouluvalojen udussa. Joulukausi avattiin lauleskelevan paraatin voimin täällä hämmentävän aikaisin, ja märissä kengissä sen perässä taapertaessa juhlamieli oli kaukana. Kuten vaikka Barcelonassa, jossa tasan viikko sitten höpsöttelin menemään.

Ei kuuma muttei hihattomanakaan palellut, marraskuun aurinko poltti naaman vain asteen punasävyisemmäksi venytellessään varjoja viistoilla kellertävillä säteillään. Katutiloja kattoi vehreä lehväkerros siivilöiden ja suojaten. Ihailin läpi kaupungin fillaroidessani puiden määrää, joka ei todellakaan itsestäänselvyys suurkaupungissa. Aamu-utu loi unenomaisen vaipan kattojen ylle Montjuicin kukkulalle kiivetessä. Espanjalaiset tuntuivat toppatakkeihinsä kääriytyneinä sopivan etäisiltä, ehkä syksy ja hädintuskin 20 asteen lämpötila hillitsevät skandinaavia vaivaannuttavaa elämöintiä.

Pieni arkkitehti suuntasi pyhiinvaelluksensa ensin kiltisti modernismin alttarille, Mies van der Rohen paviljongille. Pieni oli sekin, kuvissa näyttää aina jotenkin massiivisemmalta. Silti tilojen vaikuttavuus noh, vaikutti. Vähän on edelleen enemmän. Harmittelen skissivälineiden puuttumista muiden selvästi kanssa-arkkareiden piirustellessa mustissa pooloissaan marmoripenkillä. Gaudin luomuksiin tutustuessa microneja ei taas kaivannut, sellaisessa ihmismeressä kuin Sagrada Familiassa ne olisivat vain hukkuneet.

Mutta nyt siis taas täällä. Kirjoja välttelemässä, hyggeä hönkivään erikoisolutkapakkaan liihottelemassa, lehtikaalipastaa keittelemässä, lähijunalla Silkeborgin järvimaisemiin karkaamassa, juoksemassa maastopyöriä pakoon maatuvan lehtivaipan yllä Riis Skovin metsäpoluilla, vaeltelemassa kaupungin ympäri uuden tuttavuuden kanssa. Viikon alkuun luisumassa.

Marraskuu, hyh. Ainainen inhokkini valkeni sumuisana mutta lämpimänä, jotain hyötyä näistä eteläisemmistä leveysasteista. Loska ja sateet ovat toivottavasti vielä pitkään kaukaista unta ja lenkille uskaltaa edelleen ilman takkia. Miljoonasateen tuttu melankolia yritti kuitenkin hiipiä iholle salia kohti viilettäessä vieraiden lähdettyä, mutta parin tunnin hikoilu puhdisti paremmin kuin kaljakorin kilinä.

Viime viikonloppuna hurautimme bussilla Mols Bjergen kansallispuistoon kaupungin pohjoispuolelle ja siellä sijaitsevaan Ebeltoftiin. Söpö kylä. Tai no yksi kiemurainen mukulakivikatu, paljoa muuta ei ollut tarjolla.

Etsiydyimme eväinemme yhdelle monista vaellusreiteistä tavoitteena piknikpöydän löytäminen. Salaatit ja leipomoherkut saatiinkin syötyä maalaistalon pihapiirissä paikallisen kisun kerjätessä osaansa. Paluumatkalla vielä pieni pysäys Kaløn linnoituksen raunioilla, jossa dramaattisinta oli matalien tiilimuurien sijaan siirtymä saareen kapeaa kannasta pitkin.

Tänä viikonloppuna turistioppaan roolissa ympäri Aarhusia. Kaksi päivää tiukkaa kiertelyä ei meinannut riittää, ihmettelin tuota itsekin kun näin kompaktissa kaupungissa ollaan. Ilmeisesti lempipaikkoja on vakiintunut jo kunnioitettava määrä.

Ja jotain uuttakin vielä irtosi. Den Gamle Byssä eli paikallisessa turistivetonaulassa en ollut ehtinyt vielä kruunuja kuluttaa, enkä myöskään vanhasta apteekista tyylikkään rosoiseksi drinkkejä ja laaturuokaa yhdisteleväksi trendiravintolaksi muutetussa St. Pauls Apothekissa, jonka vaikuttavaa sekoitustarjontaa olisi voinut testailla pidemmänkin aikaa.