Istun sunnuntai-illan bussissa matkalla takaisin paikkaan, jota nyt varmaan voisi kutsua kodiksi. Vieressäni nuori mies lukee Economistia. Muistan erään, joka myös tapasi siitä innostua.

Aiemmin päivällä triathlonkatsojien joukosta kajahti toinen tuttu nimi. Kannustushuuto, jota vaistomaisesti sävähdin.

Kööpenhaminan kadulla vastapäisellä pyöräkaistalla kiisivät kolmatta tuttavaa muistuttavat kasvot, samalla kiehtovat mutta kuitenkin luotaantyöntävät. Ajatus harhaantui.

Siedän huonosti loppuja. Avoimia erityisesti. Ehkä, joskus, katsotaan. Ollaan kavereita, soitellaan. Loppuja ilman loppua, mutta silti niin lopullisia.

Selkeissä lopuissa on hohtoa. Kuten Ironmanin maaliviivalla maratonin ja sitä edeltävän pikku uinti- ja pyöräilylämmittelyn jälkeen, kuten eilen katsojana ja hullujen kavereiden tsemppaajana todistin.  Se loppu on kaiken tuskan ja kärsimyksen, mutta myös ilon ja pystymisen huuman täyttymys, jonka ajatteleminen kantaa vaikeiden hetkien yli. Se on viimeinen askel, jonka jälkeen mennyttä taivalta voi tarkastella turvallisesti maalista. Paluuta ei ole, hyvin harva haaveilisi pääsystä viimeiselle kympille. Voi olla vaan hetken perillä.

Kilpailijoita katsoessani en voinut kuin ihmetellä, miten tuollaiselle matkalla uskaltaa lähteä. Aamuvarhainen uintistartti oli kammottava hetki. Kuvittelin tietysti, miten paniikissa itse samassa tilanteessa olisin, välillä hamuamassa jo matkaan mutta toisaalta valmis pakenemaan takaisin peiton alle minä hetkenä tahansa. Niin kuin kaikkien uusien kutkuttavien, mutta hieman pelottavien tilanteiden edessä. Silti he lähtivät, iloisina ja tuuletellen. Niin minäkin varmaan olisin.

Pyöräilyvaihdossa ilmeet olivat edelleen aurinkoiset ja odottavat, reissuhan oli vasta alussa. Moneen tuntiin en heitä nähnyt pyöräilyreitin kiertäessä keskustan ulkopuolella. Palatessaan toiseen vaihtoon jokin oli selvästi muuttunut, paahtava aurinko kuihduttanut ja matkaa kulunut. Hymyjä silti, tsemppihuutoja ja päättäväisiä katseita. Juoksun edetessä puuduttavassa helteessä ne kuitenkin himmenivät, muuttuivat irvistyksiksi, krampeiksi ja kivuiksi. Oli vaikea katsoa. Tunsin jonkinlaista syyllisyyttä siitä, etten ollut mukana kärsimässä, vaan seisoin vatsa täynnä herkkuburgeria aidan takana.

Mutta heillä oli maali edessä, loppu tulisi vaikka kävellen, ellei kontaten. Minä jäin aidan taakse, välille ja vaiheeseen. Heidän iloitessaan lopulta huikeasta, täysin järjettömästä suorituksestaan minä luikin kohti bussia, loputtomana.

Muistoja ei voi lopettaa, vaikka haluaisi. Niitä voi olla aktiivisesti ajattelematta, sulkea ne pois ja työntää pohjalle, jopa hieman muokata, mutta deletoitua niitä ei saa. Valokuvat lähtevät klikkauksella, viestit samoin. Välillä toivon, että mieli olisi yhtä yksinkertainen. Bussi ylittää Storebæltin siltaa, aurinko värjää meren käsittämättömän kauniisti vaaleanpunaisesta utuiseen sineen suuren purjelaivan lipuessa ohi täysissä raakapurjeissa. Harmittelen, etten saa tästä hyvää valokuvaa. Enkö osaa nauttia hetkestä kunnolla, kun ensimmäinen ajatukseni jotain kaunista nähdessäni on tallentaa se muistikortille oman muistini sijaan? Maa lähenee, tuulivoimalat meressä pyörivät kun katson vielä vettä uudelleen, ajatuksella. Vaikka aina ei saa loppuja, alkuja tulee lisää. Tämän hetken haluan muistaa. 

P.S. Nyt tästä unohtui kaikki se kiva mitä Köpis tarjosi, myöhemmin sitten.