Loppuja

IMG_1782.JPG

 

Istun sunnuntai-illan bussissa matkalla takaisin paikkaan, jota nyt varmaan voisi kutsua kodiksi. Vieressäni nuori mies lukee Economistia. Muistan erään, joka myös tapasi siitä innostua.

Aiemmin päivällä triathlonkatsojien joukosta kajahti toinen tuttu nimi. Kannustushuuto, jota vaistomaisesti sävähdin.

Kööpenhaminan kadulla vastapäisellä pyöräkaistalla kiisivät kolmatta tuttavaa muistuttavat kasvot, samalla kiehtovat mutta kuitenkin luotaantyöntävät. Ajatus harhaantui.

Siedän huonosti loppuja. Avoimia erityisesti. Ehkä, joskus, katsotaan. Ollaan kavereita, soitellaan. Loppuja ilman loppua, mutta silti niin lopullisia.

 

Selkeissä lopuissa on hohtoa. Kuten Ironmanin maaliviivalla maratonin ja sitä edeltävän pikku uinti- ja pyöräilylämmittelyn jälkeen, kuten eilen katsojana ja hullujen kavereiden tsemppaajana todistin.  Se loppu on kaiken tuskan ja kärsimyksen, mutta myös ilon ja pystymisen huuman täyttymys, jonka ajatteleminen kantaa vaikeiden hetkien yli. Se on viimeinen askel, jonka jälkeen mennyttä taivalta voi tarkastella turvallisesti maalista. Paluuta ei ole, hyvin harva haaveilisi pääsystä viimeiselle kympille. Voi olla vaan hetken perillä.

Kilpailijoita katsoessani en voinut kuin ihmetellä, miten tuollaiselle matkalla uskaltaa lähteä. Aamuvarhainen uintistartti oli kammottava hetki. Kuvittelin tietysti, miten paniikissa itse samassa tilanteessa olisin, välillä hamuamassa jo matkaan mutta toisaalta valmis pakenemaan takaisin peiton alle minä hetkenä tahansa. Niin kuin kaikkien uusien kutkuttavien, mutta hieman pelottavien tilanteiden edessä. Silti he lähtivät, iloisina ja tuuletellen. Niin minäkin varmaan olisin.

Pyöräilyvaihdossa ilmeet olivat edelleen aurinkoiset ja odottavat, reissuhan oli vasta alussa. Moneen tuntiin en heitä nähnyt pyöräilyreitin kiertäessä keskustan ulkopuolella. Palatessaan toiseen vaihtoon jokin oli selvästi muuttunut, paahtava aurinko kuihduttanut ja matkaa kulunut. Hymyjä silti, tsemppihuutoja ja päättäväisiä katseita. Juoksun edetessä puuduttavassa helteessä ne kuitenkin himmenivät, muuttuivat irvistyksiksi, krampeiksi ja kivuiksi. Oli vaikea katsoa. Tunsin jonkinlaista syyllisyyttä siitä, etten ollut mukana kärsimässä, vaan seisoin vatsa täynnä herkkuburgeria aidan takana.

Mutta heillä oli maali edessä, loppu tulisi vaikka kävellen, ellei kontaten. Minä jäin aidan taakse, välille ja vaiheeseen. Heidän iloitessaan lopulta huikeasta, täysin järjettömästä suorituksestaan minä luikin kohti bussia, loputtomana.

 

Muistoja ei voi lopettaa, vaikka haluaisi. Niitä voi olla aktiivisesti ajattelematta, sulkea ne pois ja työntää pohjalle, jopa hieman muokata, mutta deletoitua niitä ei saa. Valokuvat lähtevät klikkauksella, viestit samoin. Välillä toivon, että mieli olisi yhtä yksinkertainen. Bussi ylittää Storebæltin siltaa, aurinko värjää meren käsittämättömän kauniisti vaaleanpunaisesta utuiseen sineen suuren purjelaivan lipuessa ohi täysissä raakapurjeissa. Harmittelen, etten saa tästä hyvää valokuvaa. Enkö osaa nauttia hetkestä kunnolla, kun ensimmäinen ajatukseni jotain kaunista nähdessäni on tallentaa se muistikortille oman muistini sijaan? Maa lähenee, tuulivoimalat meressä pyörivät kun katson vielä vettä uudelleen, ajatuksella. Vaikka aina ei saa loppuja, alkuja tulee lisää. Tämän hetken haluan muistaa. 

 

 

P.S. Nyt tästä unohtui kaikki se kiva mitä Köpis tarjosi, myöhemmin sitten.

Hyvinvointi Liikunta Matkat

Onnellisuus

IMG_1719.JPG

 

Torstai 20.8.15

Vaaleat paperinohuet puuvillaverhot eivät paljon valoa pidättele. Herään aivan liian aikaisin ja pohdin millaiset rätit niihin ostaisin. Muutenkin huone on kovin paljas, pientä kivaa tanskalaista designia se kaipaisi. Suunnistan yliopistolle, löydän perille yhdellä kartan vilkaisulla. Kesän iltarasteilla samoilut eivät nähtävästi ole menneet hukkaan. Vaikka olen selaillut läjäpäin siloteltuja pressikuvia kampusalueesta, näky tekee paikan päällä todella vaikutuksen. Keltaiset kalkkikivitiilestä rakennetut harjakattoiset arkkityyppitalot sijoittuvat vehreään ja polveilevaan, jättimäiseen puistoon väljästi. Rakennukset vaihtelevat kooltaan, mittasuhteiltaan ja iältään, mutta kaikki sulavat sietämättömän hyvin maisemaan seiniä valtaavien köynnöskasvien sitomina. Eikä tämän harmonian komponenteiksi tarvita kuin paljon vihreää, tiiltä ja harjakatot. Tällaisena kauniina loppukesän päivänä on hankala keksiä parempaa paikkaa nauttia lämmöstä kuin kampuksen lampisydämen äärellä, paikallisten fuksiryhmien remutessa iloisesti vastarannalla.

 

Iso nivaska esitettä, karttaa ja lomakkeita, harvinaisen nätisti taitettu kaupungin tervetuliaispaketti laukussani kävelen kaula kenossa ympäri kampusta odotellessani tuutorini tapaamista. Kierrämme yhdessä vielä lisää paikkoja jutellen opiskelusta ja itsestämme. Taas yksi supermukava tanskalainen. Jatkan lopulta keskustaan, ja ihastellessani söpön värikkäitä asuintaloja matkalla latinalaiseen kortteliin koko kehooni tulvahtaa tuon tuosta pakahduksia siitä, miten siistiä kaikki onkaan.

 

En katso karttaa, yritän löytää keskustaan muiden kävelijöiden ja pyöräilijöiden perässä. Helppoa, sää on houkutellut ihmiset ulos. Joidenkin katujen autokaistat on varattu ainoastaan pyörille kävelijöiden pysyessä kiltisti omilla korotetuilla kiveyksillään. Pyöräilijät soljuvat kaistallaan sujuvina jonoina joka kadulla, eivät vain muutamilla huonosti suunnitelluilla pyöräteillä kuten kotona. Odotan jo liittymistä tuohon kaksipyöräisten aaltoon vuokranantajani ystävällisesti lainaamalla klassikkofillarilla, parkkeeraamista kapeiden katujen pyörillä vuoratuille seinustoille ja kipaisemista tyylikkään kotoisaan lempikahvilaan. Yksi ehdokas tähän pestiin on jo, ihanan ystävällisen kahvilantädin ansiosta. Kertoi heti tunnistaneensa englantini skandinaavisen ääntämyksen ja jatkoi kysellen innokkaasti opinnoista, asumisesta ja kaupungin ensivaikutelmista. Menen uudestaankin.  

 

Muistan jo keväällä naureskelleeni tanskalaisten onnellisuusvertailussa menestymiselle ja sille olenkohan lähdössä vaihtoon vai terapiaan. Tämä palasi mieleeni törmätessäni juttuun Aarhusin onnellisuudesta ja sen syistä. Väittävät ilmeisesti tämän kylän olevan onnellisimman maan onnellisin kaupunki, ikke dårlig. Uskon väitteeseen ainakin tähän asti tapaamieni paikallisten pohjalta, kaikki ovat olleet kahvilantädin lailla enemmän kuin ystävällisiä. Ehkä se on tarttuvaa.

 

 

 

 

 

Työ ja raha Matkat Opiskelu