Yhä minä

Oloni on suhteellisen normaali ottaen huomioon, että olen äiti. Minulla on lapsi. Olen kantanut sitä masussani ja saanut sen kovalla työllä ulos. Halusin aina lapsia, mutta jotenkin en osannut kuvitella itseäni äitinä, itseäni synnyttämässä, itseäni raskaana. Ihailin naisia, jotka olivat äitejä, jotka olivat selvinneet synnytyksestä. Kuvittelin, ettei minusta ehkä olisi siihen. Pelkäsin synnytystä enemmän kuin mitään muuta elämässä. 

Vielä puoli vuotta sitten en pystynyt näkemään itseäni äitinä. Kaikki ajatukseni pyörivät synnytyksen ympärillä ja jotenkin synnytyksen jälkeinen elämä tuntui olevan valovuosien päässä, saavuttamaton keidas aavikolla. Imin itseeni kaikkien kokemuksia synnytyksestä. Pelkäsin, että kipu on niin kova, etten yksinkertaisesti kestä sitä, pelkäsin kaikkea mikä voi mennä vikaan. Joskus pelkäsin omani ja vauvani hengen puolesta, mutta enimmäkseen mietin kipua. ”Siitä minä en selviäisi.” Mutta miksen minä jos muutkin? Miksi juuri minä olisin heikompi kuin kaikki muut naiset? Päätin, että yritän elää hetkessä välttääkseni paniikin.

Nyt kun se kaikki on ohi, pitkään kestänyt, hankala ja  todella tuskainen synnytys on ohi, olen ihan samanlainen kuin ennen. Selvisin ja voin ehkä jopa harkita revanssia! Tiesin aina, että kunhan synnytyksestä selviäisin, osaisin kyllä hoitaa lastani. Sopeudun eri tilanteisiin todella helposti. Ei tunnu yhtään omituiselta, että nyt minulla on vauva, olen äiti. Vastoin ennakko-oletuksia, olen yhä sama minä.  Ystäväni ovat sanoneet samaa, he luulivat, että muuttuisin äitiyden myötä, mutta ovat todenneet saman kuin minäkin, olen yhä sama Mira kuin aina ennenkin! Nyt minulla on pieni poika, jota rakastaa ja suojella ja, jonka puolesta huolehtia ja pelätäkin.