Olet kaunis – aina.

Helpottaako ulkonäköpaineet ikinä? Voin kertoa, että itselläni helpottaa jo. Peiliin katsominen on välillä aika masentavaa, aina vaan. Mutta pikkuhiljaa alan hyväksyä sen miltä näytän. Minä olen tämä enkä muuksi muutu. En ole maailman kaunein, mutta ei se peili rikkikään mene. Minä näytän miltä näytän, voin korostaa hyviä puoliani ja vähän peitellä huonompia, mutta enää minun ei tarvitse olla täydellinen.

Juuri nyt painan enemmän, kuin koskaan ennen, mahani on synnytyksen jälkeen löysä kasa nahkaa ja läskiä ja vatsaani koristaa 10cm pituinen arpi navasta bikinarajaan saakka, silmänaluseni ovat ryppyisemmät ja tummemmat unen puutteen vuoksi ja lähes kaikki lihaksenikin ovat hävinneet. Silti tuntuu, ettei se loppujen lopuksi haittaa. Johtuuko tämä siitä, että olen naimisissa ja äiti eikä kukaan enää katso minua sillä tavalla? Tai ehkä katsookin, mikä on tietysti kiva juttu, mutta vailla merkitystä. Ehkä. Nyt tuntuu riittävän, että itse olen tyytyväinen ja että mieheni pitää minua yhä kauniina.

Hätäsektion leikkausarpi minua ei haittaa, itse asiassa pidän siitä. Se on parempi kuin tatuointi, se ei pelkästään symboloi jotakin, vaan on jälki toisen ihmisen syntymästä. Muille se näyttää vain rumalta arvelta, mutta minulle se on kaunis. Se vaalenee ja tasoittuu vuosien myötä, mutta ei koskaan lähde kokonaan pois, se on muisto poikani maailmaan tulosta, niistä hetkistä, kun kuulin hänen äänensä, hänen elämänsä ensimmäisen rääkäisyn. Se oli odotetuin ja ihanin ääni ikinä!

Olisihan se hienoa, jos voisin olla laiha ja jos minulla olisi paksu tukka, pitkät ja taipuisat silmäripset, kaunis tasainen iho ja virheettömät symmetriset kasvot. Mutta nyt en niitä tarvitse, sillä olen onnellinen ilmankin, onnellinen laittaessani suuhun palan suklaakakkua! =)