Hei taas, pikkuiseni voi hyvin ja arki rullaa normaaliin tapaan, ruoka alkaa taas maistua, onneksi. Tarkkana saa olla mitä antaa ja mihin aikaan ja kuinka paljon, mutta kun suunnittelee tarkkaan, on lopputulos hyvä eli tyytyväinen lapsi ja tyytyväinen äiti. Eilen poikani ensimmäistä kertaa nousi itse seisomaan. Olin kuin puulla päähän lyöty. Hän ei vielä edes konttaa eikä nouse itse istumaan, siksi olinkin niin yllättynyt, kun hän nousi ensin polviseisontaan tv-tasoa vasten ja jatkoi siitä sitten ihan seisomaan. Siinä hän sitten hytkyi seisaaltaan ja tuijotti tv:tä.
Myöhemmät yritykset nousta seisomaan ovat päättyneet toistaiseksi kaatumiseen. Ja muutenkin on vielä pelottavan huteran näköistä se seisominen eli sydänsyrjällään saa täällä vahtia joka ikistä liikettä.Mutta tästä on hyvä edetä. Ihana on nähdä lapsen kehittyvän, mutta pitääkö sen vauva-ajan olla niin lyhyt. Kohta se kävelee ja puhuu, menee kouluun, viettää enemmän aikana kavereiden kuin vanhempien kanssa, saa tyttöystävän, menee töihin jne. Eikä!
No pakko kai se on oma elämä hänellekin suoda, vaikka mielellään eläisin mahdollisimman pitkään, äiti-poika symbioosissa. No onhan mulla koirat ja ainahan niitä vauvoja voi tehdä lisää =) Mutta lopetataanpa heti tämä peli ja keskitytään tähän hetkeen. Tänään käytiin pojan kanssa passikuvassa. Se oli helppo homma, kaksi nopeaa räpsäystä ja se oli purkissa. Kuvan kanssa sitten poliisilaitokselle ja passihakemus vetemään. Päästään sitten kesällä matkustamaan koko perheellä. Ja näytti muuten kuvassa niin isoisältään, mieheni isältä siis.
Viimepäivien nukkumaanmenot ovat olleet normaalia työläämpiä ja itkuisempia, poika ei ole meinannut rauhoittua ollenkaan. Huomatessani yläikenestä pilkkottavan valkoisen kohda, päätin, että hankalat illat ovat hampaiden syytä. Olen yllättynyt, että hänellä on hammas jo tulossa, sillä itselläni tuli hampaat vasta vuoden ikäisenä. Mieheni hampaista ei hajuakaan.
