Suu mutrussa

Tänään havaitsin ensimmäistä kertaa poikani vierastavan. Menin hyväntuulisen juuri heränneen lapseni kanssa toimistolle tervehtimään työkavereita. Työkaverini leperteli pojalle, piti tätä sylissä ja hauskuutti tätä. Äkkiä kullanmuruni huulet kuitenkin alkoivat kääntyä alaspäin ja -voi luoja miten söpöltä hän näytti – alkui hän parkua kovaan ääneen. Parku loppui vasta kun pääsi äidin syliin. Eikä kyseessä edes ollut ensitapaaminen. Jotenkin ihanaa, että on hetkiä, jolloin kukaan muu ei riitä, kuin oma äiti (tai isä). Tähän saakka ei ole ollut mitään väliä kenen sylissä on, kunhan pidetään hyvänä.  On palkitsevaa huomata olevansa tärkeä omalle lapselleen. 

Nyt se vierastaminen ja ujostelu tuntuu vielä kivalta ja söpöltä, mutta sepä ei välttämättä menekään ohi niin nopeasti ja isomman lapsen kanssa voi tuntua rasittavaltakin, jos ei lapsi saa ujostelultaan edes tervehdystä suusta vieraamman ihmisen edessä. Kuten rakas siskoni (5v) oli sanonut äidilleni, ettei hänen tarvitse tervehtiä outoja ihmisiä. Minkä takia jopa ”hei” ja ”kiitos” ovat niin vaikeita, kun seurassa on joku oudompi? Toisaalta taas välillä siskoni on niin sosiaalinen, kampaamossa hallitsee small talkin kuin aikuinen. Nyt lähden pussailemaan päiväunilta heränneen maidontuoksuisen mörököllin lämpöisiä poskia. Heippa!

PS. Minulla on siskoni kanssa ikäeroa 23 vuotta ja äitini kanssa 20 vuotta. Sama isä, ei muita sisaruksia. =)