Minä

nellervo_0.jpg
Ei saatana. 
Kuinka monta kertaa oon kirjottanut tähän ensiksi jotain mukakaunista tekotaiteellista paskaa, sen jälkeen jotain muka nasevaa ja sen jälkeen jotain ”hassun hauskaa ja tosi randomia”, vain pyyhkiäkseni kaiken kerta toisensa jälkeen.

Mitä ensimmäiseen postaukseen kuuluu kirjottaa? Mitenköhän kirjoittaisin jotakin mielenkiintoista niin, että se antaa musta jännän kuvan ja että mahdollinen lukija kiinnostuisi tästä blogista? Paitsi että eihän mun pitäis miettiä moista, itseäni vartenhan mun pitäs kirjottaa, itsenäni, juuri sellaisena kuin olen. Pitäisi olla autenttinen ja avoin ja niin perkeleen haavoittuvainen. Mut mistä mä tiedän mitkä ajatukset on aidompia kun toiset? Oonko mä nyt aito kun kirjoitan tähän niitä ajatuksia mitä mun päässä oikeesti tapahtuu just nyt, tai no ei just nyt vaan pienellä viiveellähän ne tähän tulee, sillä en voi samaan aikaan kirjottaa ja ajatella samaa asiaa, ja nyt kun oon kirjoittanut nää sanat, niin mun pää seikkailee jo jossain kummallisissa meta-ajatuksissa jotka koskee ajattelemista ja sitä että ajattelen nyt tän tekstin kirjoittamista missä koitan puhua siitä, mitä juuri nyt ajattelen.

Ajattelen. Kai siitä on hyvä aloittaa. Kaikki nimittäin aina alkaa ajatuksesta, kuten tämä blogikin. Ja ajatuksia mulla on aina ollut paljon – niiden toimeenpanemisessa mä en ole ollut yhtä tuottelias. Tänä vuonna olen kuitenkin päättänyt laajentaa toiminta-aluettani ajatuksen tasolta toimintaan, ja siitä yhtenä esimerkkinä toimikoon tämä blogi, joka toivottavasti ei tule päättymään tähän yhteen postaukseen, kuten monet edelliseni. 
Toivottavasti.

Eiköhän. Tällä kertaa mulla on nimittäin kovin erilainen tunne kuin ikinä ennen blogeja perustaessani. Ennen mä oon inspiroitunut muista ja halunnut aina olla yhtä menestyksekäs kuin ne ihmiset joita mä ihailen, mutta inspiraatiossani mä oon rajoittanut itseäni ja koittanut mahtua johonkin yhteen muottiin. Mä en kuitenkaan osaa olla vaan yhdenlainen – mun persoona kun tuntuu olevan jatkuvasti liikkeellä ja pursuaa mistä tahansa liian pienestä tilasta kovin nopeasti ulos kuin pullataikina liian täyteen ahdetusta muotista. Mä oon aina enemmän, aina liikaa, aina levoton ja aina liikkeellä.

Mut just sellaisena mä tykkään itsestäni. Ja tällä kertaa annan sen näkyä myös mun tekstistä. Siis mikäli tahdot lähteä spontaanille, arvaamattomalle matkalle, liity toki seuraan. 🙂 Matkakumppaneita ei voi ikinä olla liikaa. (Tai no voi, mut ei näin metaforisessa mielessä).

Siispä. Seuraavaan kertaan! ^_____^

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *