Asioitten taustaa 2: Äitiys, uudet haasteet

Nuorena opiskelijana ja kieli/netti/informaatio-ammattilaisena olin kovasti tykännyt asua Ranskassa. Kaikki oli yhtä suurta seikkailua, upeita maisemia ja kiinnostavia ihmisiä. Lasten syntymä on tietysti aina suuri muutos kenen tahansa elämässä, mutta ulkomailla asuville käy monesti niin, että asuinsmaa näyttäytyy ihan uudessa valossa. Ranskassa asumisesta hävisi alun romanttinen hohto.

Äitiysloma on lyhyempi kuin Suomessa, eikä kaikille alle kolmivuotiaille löydy hoitopaikkaa. Lastentarhat ovat hyviä, mutta paikkoja on vähän. Perhepäivähoitajan saa vähän helpommin, tosin tässäkin on suuria eroja paikkakuntien välillä. Esikoiseni syntymän jälkeen 11 vuotta sitten erosin konkurssin partaalla olevasta nettifirmasta, ja menin uudestaan töihin vasta seuraavana vuonna. Toisen lapseni syntymän jälkeen muutimme toiselle paikkakunnalle. Määräaikainen työsuhteeni oli ohi, ja päätin jäädä kotiin hoitamaan lapsiani. Ranskassa kotihoidontukea maksetaan toisesta lapsesta kolmen vuoden ajan.

Huomasin, että kotiäidin elämä sopii minulle oikeastaan hyvin. Huomasin myös, että minulla on kyky ja motivaatio suurperheen äidiksi. Tämä kaikki on sinänsä positiivista. En kaipaa välttämättä takaisin työelämään, mutta kaipaan entisiä ihmissuhteitani, työkavereitani ja kiinnostavia keskusteluja. Pienten lasten äitien maailma on tietysti aina vähän rajoittunut, mutta Ranskassa tämä idioottimaisuus on omaa luokkaansa. Kaikkein masentavinta ovat leikkipuistot, joissa ei käy kuin aivottomia surkimuksia, jotka eivät puhu mistään muusta kuin lapsiin liittyvistä mössö-, velli- ja vaippajutuista, ja kun lapset kasvavat, jankutetaan läksyistä, syömisistä ja koulusta. Mikäpä siinä, saahan näistä asioista toki puhua, mutta sen voisi sentään tehdä ystävälliseen sävyyn. Puistossa ja koulun portilla äidit ja hoitotädit kyyläävät toisiaan, huomauttelevat happamesti pikkuasioista, ja puhuvat pahaa toisistaan. Missä ovat kiinnostavat ja nokkelat ranskattaret? Mihin jäivät aivot? Masentavaa…

Tämä yleinen aivottomuus tuntuu hyvin konkreettisesti myös synnytyslaitoksilla. Vaikka suuria eroja on tietysti paikkakuntien ja laitosten välillä, yleensä ottaen ranskalainen synnytyskulttuuri on vanhanaikaista ja vanhojen miesten hallitsemaa. Esikoiseni syntyi hienolla yksityisklinikalla. Se nyt vielä jotenkin menetteli, koska hienommilla paikkakunnilla sairaalahenkilökunta on kohteliasta, ja synnyttäjään suhtaudutaan vähän kunnioittavammin, vanhanaikaisella häveliäisyydellä. Mutta silti klinikkareissuni tuntui jotenkin aikamatkalta. Samoihin aikoihin 2000-luvun alussa suomalaiset tuttavani synnyttivät jo kuka ammeessa, kuka kylkiasennossa. Oli keinutuolia, synnytysjakkaraa ja aquarakkulapuudutusta. Tästä kaikesta Ranskassa oli turha edes haaveilla, paitsi joissain ihan poikkeuksellisissa paikoissa joihin oli kymmenen kertaa enemmän tulijoita kuin paikkoja. Imetyksestä tietysti minun piti taistella. Onneksi tässä asiassa astenteet ovat muuttuneet valtavasti viime vuosina.

Toinen lapseni syntyi myös yksityisklinikalla, mutta toisella paikkakunnalla, jossa väestö on jo paljon köyhempää. Tilat olivat pelkistetyt ja rumat, eivätkä ihmisetkään olleet yhtä hyvän näköisiä kuin ensimmäisessä paikassa. Kuukausittaisista seurantakäynneistä vastasivat sielläkin lääkärit, kaikki vanhoja miehiä, jotenkin vastenmielisiä. Muistan kuinka minunkin lääkärini aina pyysi minua riisumaan kokonaan alasti, mihin en tietysti koskaan suostunut. Ranskassa tehdään jo muutenkin todella paljon sisätutkimuksia, mutta vielä alasti, hyi olkoon. Onneksi itse synnytys meni hyvin, kivan kätilön kanssa, puoli-istuvassa asennossa. Lääkäri oli onneksi silloin varattuna muualla.

Vanhanaikainen ja nöyryyttäväkin synnytysilmapiiri on Ranskassa pitkälti kulttuurisidonnainen asia. En toki halua tehdä epäreiluja yleistyksiä, mutta hyvin suuri osa ranskalaisista kuvittelee vieläkin, että äitiys on naisellisuuden loppu, eikä odottavalla äidillä oikeastaan ole varsinaista seksuaalisuutta. Ja koska mikään ei ole seksuaalista, siitä loogisesti seuraa, että kaikki on sallittua: ylenmääräinen riisuminen, sisätutkimukset ja muu käpälöinti, joskus jopa lupaa kysymättä. Ranskalaiset naiset, joita olin tottunut pitämään aika ylpeinä ja häveliäinä, menettävät raskauden myötä kaiken  itsekunnioituksensa. Lääkärit, joista suurin osa on vanhempia miehiä, ovat kuin puolijumalia, joilla on sairaalahierarkiassa rajaton valta. Ei ihme, että joskus tilanne luisuu käsistä, kuten sitten kolmannella kerralla kävi.

 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Syvällistä

Asioitten taustaa: miksi aikanaan tulin Ranskaan?

Tulin eteläiseen Ranskaan jo 90-luvun puolivälissä Erasmus-opiskelijana. Opiskelin kielitiedettä, ja Erasmus-vuoteni päämääränä oli gradun teko ja ranskalaiseen elämänmenoon tutustuminen. Oli muutenkin kiinnostavaa tuolloin vaihtaa maisemaa. Suomessa oli juuri silloin nykyhistorian pahin lama, ja henkinen ilmapiiri sen mukainen. Omassa henkisessä ja hengellisessä elämässäni oli myös jonkinlainen kriisivaihe, ja oli helpotus ottaa ihan konkreettisestikin etäisyyttä tuttuihin kuvioihin. Vuosi olikin monessa mielessä rikastuttava. Gradu tuli tehtyä kuin ihmeen kautta, vaikkakaan ei ihan suunnitellussa aikataulussa. Näin upeita maisemia, ja tutustuin yliopistolla moniin uusiin ihmisiin. Ranskassa on opiskelijoita joka puolelta maailmaa, mikä on todella rikastuttavaa. Meillä Erasmus-opiskelijoilla oli tietysti tiivis porukka, mutta tutustuin onneksi (muutoin alkeellisessa ja kalseassa) ylioppilasasuntolassa moniin kiinostaviin ihmisiin. Asuntolassa asui mm. muutama algerialainen ja ruandalainen opiskelijatyttö. Noissa maissa oli tuolloin aivan kammottava tilanne, sotaa ja kuolemaa, joten se koto-Suomen lamakin alkoi väistämättä vaikuttaa paljon vähemmän dramaattiselta. Minulla oli myös puolalaisia ja mauritiuksenkiinalaisia ystäviä, joiden kanssa kävin pitkillä patikka- ja uintiretkillä meren rannalla. Suomalaisia ja pohjoismaisiakin tuttuja minulla oli, opiskelijaporukoitten ulkopuolellakin. Tuolloin lama-aikana varsinkin hotelli-ja ravintola-alan ammattilaisia tuli kausiluontoisiin ja pysyvämpiinkin töihin etelän lomakeskuksiin.

Etelän Erasmus-vuoteni oli niin antoisa jakso, että siitä voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin. Sain siis gradun tehtyä, minulla oli poikaystävä, minulla oli hauskaa, joten päätin etten heti palaakaan Suomeen, vaan jäin samaan yliopistoon tekemään lisensiaattitutkielmaa. Muutin pois asuntolasta pieneen yksiöön. Sain vielä suomalaista opintotukea, ja ansaitsin vähän lisärahaa lastenvahtina ja hotellisiivoojana -eräs suomalainen hotellialalla työskentelevä tuttavani oli suositellut minua entiselle työnantajalleen, joka aluksi tosin suhtautui epäluuloisesti pikku kielitieteilijään.

Kaikki hauska loppuu aikanaan, joten lisensiaattivuoteni jälkeen minun oli päätettävä minne lähden ja mitä rupean tekemään. Poikaystävänkään kanssa ei mennyt kovin hyvin, koska meillä oli niin erilaiset toiveet ja arvomaailma. Harkitsin paluuta Suomeen, mutta päätin kuitenkin kokeilla, löytäisinkö Pariisista töitä. Suunnitelmani onnistui, pakkasin vähäiset kamppeeni, ja lähdin Pariisin. Tein siellä osa-aikatöitä, ja täydensin vielä opintojani niin, että sain informaatikon pätevyyden. Pariisi oli tuolloin vielä hieno paikka asua. Vaikka vuokrat olivat jo silloin korkeat, asuminen ei ollut vielä niin tähtitieteellisen pyörryttävän kallista kuin nykyään. Työ oli motivoivaa. Aluksi työsuhteet olivat määräaikaisia, kunnes sain vakipaikan eräästä nettifirmasta. Oi niitä aikoja! Se oli nörttien ja nousevan internet-talouden kulta-aikaa! Pariisissa miehetkin tietysti olivat kiinnostavia, ja muutama poikaystävä tuli ja meni, ennen kuin sitten tapasin sen oikean, jonka kanssa menin naimisiin. Sillä tiellä olen edelleen…

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä