Asioitten taustaa 2: Äitiys, uudet haasteet
Nuorena opiskelijana ja kieli/netti/informaatio-ammattilaisena olin kovasti tykännyt asua Ranskassa. Kaikki oli yhtä suurta seikkailua, upeita maisemia ja kiinnostavia ihmisiä. Lasten syntymä on tietysti aina suuri muutos kenen tahansa elämässä, mutta ulkomailla asuville käy monesti niin, että asuinsmaa näyttäytyy ihan uudessa valossa. Ranskassa asumisesta hävisi alun romanttinen hohto.
Äitiysloma on lyhyempi kuin Suomessa, eikä kaikille alle kolmivuotiaille löydy hoitopaikkaa. Lastentarhat ovat hyviä, mutta paikkoja on vähän. Perhepäivähoitajan saa vähän helpommin, tosin tässäkin on suuria eroja paikkakuntien välillä. Esikoiseni syntymän jälkeen 11 vuotta sitten erosin konkurssin partaalla olevasta nettifirmasta, ja menin uudestaan töihin vasta seuraavana vuonna. Toisen lapseni syntymän jälkeen muutimme toiselle paikkakunnalle. Määräaikainen työsuhteeni oli ohi, ja päätin jäädä kotiin hoitamaan lapsiani. Ranskassa kotihoidontukea maksetaan toisesta lapsesta kolmen vuoden ajan.
Huomasin, että kotiäidin elämä sopii minulle oikeastaan hyvin. Huomasin myös, että minulla on kyky ja motivaatio suurperheen äidiksi. Tämä kaikki on sinänsä positiivista. En kaipaa välttämättä takaisin työelämään, mutta kaipaan entisiä ihmissuhteitani, työkavereitani ja kiinnostavia keskusteluja. Pienten lasten äitien maailma on tietysti aina vähän rajoittunut, mutta Ranskassa tämä idioottimaisuus on omaa luokkaansa. Kaikkein masentavinta ovat leikkipuistot, joissa ei käy kuin aivottomia surkimuksia, jotka eivät puhu mistään muusta kuin lapsiin liittyvistä mössö-, velli- ja vaippajutuista, ja kun lapset kasvavat, jankutetaan läksyistä, syömisistä ja koulusta. Mikäpä siinä, saahan näistä asioista toki puhua, mutta sen voisi sentään tehdä ystävälliseen sävyyn. Puistossa ja koulun portilla äidit ja hoitotädit kyyläävät toisiaan, huomauttelevat happamesti pikkuasioista, ja puhuvat pahaa toisistaan. Missä ovat kiinnostavat ja nokkelat ranskattaret? Mihin jäivät aivot? Masentavaa…
Tämä yleinen aivottomuus tuntuu hyvin konkreettisesti myös synnytyslaitoksilla. Vaikka suuria eroja on tietysti paikkakuntien ja laitosten välillä, yleensä ottaen ranskalainen synnytyskulttuuri on vanhanaikaista ja vanhojen miesten hallitsemaa. Esikoiseni syntyi hienolla yksityisklinikalla. Se nyt vielä jotenkin menetteli, koska hienommilla paikkakunnilla sairaalahenkilökunta on kohteliasta, ja synnyttäjään suhtaudutaan vähän kunnioittavammin, vanhanaikaisella häveliäisyydellä. Mutta silti klinikkareissuni tuntui jotenkin aikamatkalta. Samoihin aikoihin 2000-luvun alussa suomalaiset tuttavani synnyttivät jo kuka ammeessa, kuka kylkiasennossa. Oli keinutuolia, synnytysjakkaraa ja aquarakkulapuudutusta. Tästä kaikesta Ranskassa oli turha edes haaveilla, paitsi joissain ihan poikkeuksellisissa paikoissa joihin oli kymmenen kertaa enemmän tulijoita kuin paikkoja. Imetyksestä tietysti minun piti taistella. Onneksi tässä asiassa astenteet ovat muuttuneet valtavasti viime vuosina.
Toinen lapseni syntyi myös yksityisklinikalla, mutta toisella paikkakunnalla, jossa väestö on jo paljon köyhempää. Tilat olivat pelkistetyt ja rumat, eivätkä ihmisetkään olleet yhtä hyvän näköisiä kuin ensimmäisessä paikassa. Kuukausittaisista seurantakäynneistä vastasivat sielläkin lääkärit, kaikki vanhoja miehiä, jotenkin vastenmielisiä. Muistan kuinka minunkin lääkärini aina pyysi minua riisumaan kokonaan alasti, mihin en tietysti koskaan suostunut. Ranskassa tehdään jo muutenkin todella paljon sisätutkimuksia, mutta vielä alasti, hyi olkoon. Onneksi itse synnytys meni hyvin, kivan kätilön kanssa, puoli-istuvassa asennossa. Lääkäri oli onneksi silloin varattuna muualla.
Vanhanaikainen ja nöyryyttäväkin synnytysilmapiiri on Ranskassa pitkälti kulttuurisidonnainen asia. En toki halua tehdä epäreiluja yleistyksiä, mutta hyvin suuri osa ranskalaisista kuvittelee vieläkin, että äitiys on naisellisuuden loppu, eikä odottavalla äidillä oikeastaan ole varsinaista seksuaalisuutta. Ja koska mikään ei ole seksuaalista, siitä loogisesti seuraa, että kaikki on sallittua: ylenmääräinen riisuminen, sisätutkimukset ja muu käpälöinti, joskus jopa lupaa kysymättä. Ranskalaiset naiset, joita olin tottunut pitämään aika ylpeinä ja häveliäinä, menettävät raskauden myötä kaiken itsekunnioituksensa. Lääkärit, joista suurin osa on vanhempia miehiä, ovat kuin puolijumalia, joilla on sairaalahierarkiassa rajaton valta. Ei ihme, että joskus tilanne luisuu käsistä, kuten sitten kolmannella kerralla kävi.