Avautuminen

Varoitus: tämä teksti sisältää suuren luokan avautumista. Tänään ei ole hyvä päivä, eikä yltiöoptimistikaan jaksa olla positiivinen.

Oikeastaan kyse ei ole edes vain tästä päivästä, vaan jo useamman viikon kestäneestä ketutuksesta (tähän sopisi paremmin se v-sana, mutta koska yritän antaa itsestäni sivistyneen kuvan, en käytä sitä).

Suurin ketutuksen aiheuttaja on tällä hetkellä työ. Olen jo pitkään painiskellut sen asian kanssa, etten halua jatkaa nykyisessä työpaikassani. Olen siis päiväkodissa töissä, ja koska satun asumaan alle puolen kilometrin päässä työpaikaltani, olen käytännössa katsoen aina töissä. Harvoin pääsee lähtemään yhtään minnekään ilman, että jossain törmää joko lapsiin tai vanhempiin. Aluksi tämä ei juuri häirinnyt, haittasi ainoastaan lenkkireittien valitsemista. Nykyään tämä tilanne ottaa päähän joka päivä melkein koko ajan. Yhtään ei auta sekään, että sulhoni on ollut samassa työpaikassa, joten myös hänet tunnetaan. Hän oli myös etenkin lasten keskuudessa niin suosittu, että lähikauppareissut kuluvat lähes kokonaan hyllyjen välissä piilotteluun. Lasten vanhemmat myös kyselevät hänen kuulumisiaan, ja joka kerta mieleni tekisi vastata, ettei muuten kuulu sinulle (niin kuin ei muuten kuulukaan, mutta olen niin mukava, että vastaan jotakin ympäripyöreää ja kiroan vasta kotona).

Olen hakenut sisäistä siirtoa, mutta koko kaupungin sisäiset siirrot pantiin jäihin sellaisesta syystä, jota minulle ei kerrottu. Keskustelin asiasta pomoni kanssa (ensimmäisen kerran jo helmikuussa!) ja kerroin hänelle, etten voi enää olla ensi syksynä töissä talossamme. Hän oli ymmärtäväinen, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan ottanut minua tosissaan, koska pari viikkoa takaperin hän sijoitti minut ensi syksyn ryhmään. Kävin viime torstaina työterveudessä keskustelemassa tilanteestani (selviä työuupumuksen merkkejä), ja siellä luvattiin auttaa minua saamaan siirto. Otin yhteyttä ylempään tahoon, mutta mitään ei ole kuulunut. Tilanteen etenemättömyys ottaa päähän ja rankasti. Olen siis jo jonkin aikaa sitten päättänyt, että jos en siirtoa saa, irtisanon itseni ja etsin töitä muualta. En vain haluasi ryhtyä siihen, kun vakipaikka kuitenkin tällä hetkellä on…

Tätä soppaa sekoittaa myös tulevat häät, jotka ovat kuin ovatkin aiheuttaneet ketutusta. En voi sanoa, että oikeastaan stressaisin, vaan tällä hetkellä koko tapahtuma tuntuu vastenmieliseltä. En ole perumassa häitä, tiedän että tämän ketutuksen aiheuttaa tuo työtilanne, mutta se heijastuu myös siihen hyvin vähäiseen yksityiselämään, joka minulla on. Sulho alkaa olla kyllästynyt ainaiseen valitukseeni, vaikka olenkin yrittänyt vähentää sitä.
Niin, ne häät. Ajatus naimisiinmenosta ei ahdista oikeastaan ollenkaan, ainoastaan se, että minusta tulee rouva, aiheuttaa pienen ikäkriisin. Haluaisin olla jo naimisissa, mutta häiden järjestely ei innosta tällä hetkellä lainkaan. En kuitenkaan halua sysätä valmisteluja muiden harteille, kaasonikin on niin kiireinen, että tuskin ehdimme nähdäkään. Tällä hetkellä meillä on tapahtumapaikat, ruoka, puvut ja valokuvaus, joten jotain saadaan kyllä aikaiseksi, vaikkei kunnon motivaatiota enää löytyisikään. Energiaa ei vain yksinkertaisesti löydy, vaan kaikki virta kuluu työpäivään.

Sitten ottaa vielä päähän se, että jatkuva pieni sairastelu (flunssaa yms, joka ei oikeuta sairaslomaan) ja väsymys ovat aiheuttaneet sen, etten ole yksinkertaisesti jaksanut harrastaa mitään liikuntaa. Tiedän, että pienestäkin lenkistä tulisi hyvä ja pirteämpi olo, mutta en saa itseäni ylös koneelta/sohvalta/sängystä. Herkkuja kyllä maistuu sitten senkin edestä, ja silloin kun jaksan välittää, ärsyttää niin perhanasti.

En aio valittaa Lilyn uudistuksista, vaikka mietinkin, mahtaako kukaan enää löytää blogiini, kun itse en ole kauheasti jaksanut noita julkaisuja selailla. Omaksi iloksenihan minä täällä kirjoittelen, mutta kyllähän sitä silti toivoo, että edes joku lukisi, muutenhan voisi ihan hyvin pitää perinteistä päiväkirjaa ihan vain itselleen.

Että ei mulla muuta tänään.