Mä tutustuin Balilla tähän saksalaiseen naiseen, joka oli tullut lomalle äitinsä kanssa pariksi viikoksi. Törmättiin Kutan rannalla ja alettiin jutella niitä näitä. Jäätiin suustamme kiinni ja hän tuli monena päivänä rannalle jatkamaan juttua. Mä muistan kuinka oli ihanaa saada juttuseuraa toisesta naispuolisesta, koska siihen aikaan mä hengasin enimmäkseen Yogin ja Yogin indonesialaisten kavereiden kanssa. Tyttäjen jutut oli siis oikeenkin tervetulleita siinä vaiheessa. Tää nainen kertoi olleensa ihastunut yhteen indonesialaiseen mieheen (Kuka nyt ei olis? Ne on niin ihania!!), mutta ei halunnut tehdä asialle mitään, koska ei ymmärtänyt miten juttu vois ikinä toimia. Mä huomautin heti, että ei se aina toimikkaan, mutta mä ja Yogi oltiin se saatu aika hyvin toimimaan, vaikka mä asuinkin siihen aikaan virallisesti Suomessa ja Yogi Indonesiassa. Siinä vaiheessa muistan Alissan katsoneen mua vähän kun olisin ollut iha höpä ja totesi seuraavaa: ”Te olettekin ihan täysin eri asia. Teistä näkee jo kilometrien päähän, että te rakastatte toisianne.” Ehkä vähän kliseistä, mut niin se tosiaan sanoi. Ja niin meistä toisaalta kyllä tuntuikin.

Pari päivää ennen, kun Alissa oli lähdössä takaisin kotiin, me jutskailtiin taas rannalla ja se sanoi kuulleensa yhden biisin edellisiltana ja oli heti ajatellut mua ja Yogia. Mulle tuli mieleen, et okei se on kuunnellu jotai Bob Marleyn ”No women, no cry”-biisiä, jota Balilla tykätään soittaa ahkeraan tilanteessa kun tilanteessa. Mut ei kun se olikin sellainen kiva kappale kun ”Something just like this” ja esittäjänä tietenkin ihanat Chainsmokers ja Coldplay. Mä en ollut ennen kuullutkaan koko biisiä, mutta kun sen Alissan pyynnöstä laitoin soimaan, tykästyin siihen tietenkin heti. Ja siitä tulikin nopeesti mun yksi lempi-kappaleistani. Soitan sitä vieläkin ahkeraan. Alissa sanoi, että se haluaa jotain samanlaista kuin mitä mulla ja Yogilla on. Yhtä aitoa ja lämmintä.

Kun mä mietin omaa onnellisuuttani mein parisuhteessa, mulle tulee tää kyseinen biisi mieleen. Kun mä mietin Aijua ja sitä, kuinka paljon lastani rakastan, mulle tulee se biisi mieleen ja aina kaikkien tuhansien turhien riitojen jälkeen Yogin kanssa, mulle tulee se biisi mieleen. Okei riitojen jälkeen mulle tulee kyllä useemmin ehkä mieleen se Bob Marleyn ”No woman no cry.”

Prosessoin blogin nimeä vaikka kuinka pitkään ja ihan naurettaviakin vaihtoehtoja sattui paperille ilmestymään ja ihan hyvätkin vaihtoehdot kuulosti liikaa väännetyiltä ja keksityiltä. Sitten muistin tän biisim ja se oli siinä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ja vaikka nimi ei varsinaisesti avaa yhtään blogin sisältöä, ei sillä ole väliä.

Joten, tervetuloa seuraamaan tämän pienen kahden kulttuurin perheen arkea!