Olin jo jonkin aikaa haaveillut Portugalin matkasta. Ihmiset kehuivat maata kovasti ja eräs jopa väitti portugalilaisia ystävällisemmiksi kuin espanjalaisia. No, sen verran monta hapannaamaa jätti vastaamatta hymyyni, etteivät ne minun silmissäni maailman ystävällisimmän kansan titteliä voittaneet. Euroviisut kyllä voittivat ja tätä todistimme paikan päällä portolaisessa Beatles-baarissa.

Edullisia lentoja Portugaliin ei ole kovinkaan helppo löytää ja lensinkin Lissaboniin Bremenin kautta, jonne olin löytänyt RyanAirin edulliset lennot jo aiemmin. Samainen lentoyhtiö tuonne Lissaboniinkin jatkoi. Aluksi ajattelin lentää Portugalista Suomeen Bremenin kautta, mutta sittemmin Portugalilaiselta lentoyhtiö TAP:lta onnistuin löytämään tarjouslennot Lissabonista Helsinkiin kahdelle henkilölle ja ruumalaukulle noin 200 eurolla. Yölento, johon sisältyi myös ruoka. Pientä epäselvyyttä oli lentolippujen kanssa, kun TAP:n sivut kaatuivat heti lennot maksettuani eikä vahvistusta sähköpostiini tullut, mutta vastasivat Facebook-viesteihin vuorokauden sisään ja lähettivät vahvistuksen/liput minulle jälkeenpäin.
 

Julkinen liikenne Portugalissa on edullinen ja käytimmekin sitä hyväksemme mm. Sintraan matkustamisessa. Siitä huolimatta emme osanneet tarpeeksi hyödyntää vuorokausikorttiamme ja kävelimme hulluja matkoja aamusta iltaan. Matkamuistona löytyy parit asfaltti-ihottumat mukulakiviin kompuroinnista – ihan selvinpäin vieläpä. En suosittelisi liikuntarajoitteisille – rollaattorilla tai pyörätuolilla liikkuminen niillä mukulakivillä, mäkisyydestä ja lukuisista portaista puhumattakaan, on täysin poissuljettu vaihtoehto. Matkalaukun raahaaminenkin oli jo työn takana ja sääliksi kävi oman matkalaukkuni pyöriä.

Värikkäät talot herättivät heti alkuun ihastusta Lissaboniin saavuttuamme. Niiden lisäksi suuri osa taloista on päällystetty kylppärikaakeleilla, tai sellaisiksi me suomalaiset ne ainakin miellämme.. Lissabonissa olisi ollut museokin noille ja tarkoitus oli käydä, mutta valehtelematta juoksimme nähtävyyksien perässä ja museo unohtui kiireessä.

Vastapainona Portugalissa on myös todella paljon rapistuneita taloja, vieläpä ihan keskustassa. Moista autiotalojen määrää en ole nähnyt missään muualla, osista puuttui jopa seinät tai katto, eivätkä ne olleet kovin kaunista katsottavaa tuolla värikkäiden talojen keskellä. Lisäksi osa asutetuista taloista oli todella pieniä ja rapistuneita, päättelimme että asukkaat käynevät niissä vain nukkumassa ja vaihtamassa vaatteitaan.

Lissabonissa vietimme kokonaisuudessaan vain kolme kokonaista päivää. Saavuimme torstai-iltana Lissaboniin, lauantaiaamuna matkustimme junalla Portoon, josta palasimme Lissaboniin jälleen tiistaina ja keskiviikkoyönä lensimme takaisin Suomeen. Kolme vuorokautta Lissabonissa on aivan liian vähän, valehtelematta juoksimme aamusta iltaan koko sen ajan, emmekä sen vuoksi ehtineet vierailla yhdessäkään museossa tai nähtävyydessäsisätiloissa, Jorgen linnaa lukuunottamatta.

Ensimmäinen hostellimme Lissabonissa oli lähellä rautatieasema Santa Apoloniaa. Meillä oli oma huone, joka maksoi vain 35 euroa/yö. Huone oli nätimpi kuin kuvassa ja sänky hyvä ja pehmeä, kuten itseasiassa tällä reissulla kaikissa hostelleissa. Toisessa kylpyhuoneessa oli aamulla kuitenkin ällöttäviä viemärikärpäsiä ja suihkuista tuli vain jääkylmää vettä. Löysimme toisen hostelliasukkaan avustuksella veden (?) lämmittimen keittiöstä, hostellin omistajat eivät olleet tähän meitä perehdyttäneet eivätkä olleet aamulla paikalla auttamassa. Joka aamu tuo vedenlämmitin oli säädetty jääkylmälle ja hostellihenkilökunta saapui töihin vasta myöhemmin, joten onnea vaan niille asukkaille, jotka jäävät aamulla suihkutta tuon huonon briefauksen takia.

Portosta Lissaboniin palattuamme yövyimme toisessa hostellissa, joka sijaitsi nimensäkin mukaan palatsissa. Aulasta kuvan näet yllä. Siihen varasimme ainoaksi yöksemme neljän hengen dormin, jossa olisi siis kuulunut nukkua kaksi muuta vierasta meidän kahden lisäksemme, mutta muita ei kuulunut ja saimme jakaa huoneen keskenämme. Matkalaukussa oli aikamoinen raahaaminen mukulakiviä pitkin ja huonekin portaikon päässä yläkerrassa. Muuten ei moitittavaa ole ja saimme pitää lähtöpäivänä matkalaukkuakin säilytyksessä veloituksetta iltaan asti lukitussa säilytyshuoneessa.

Ensimmäisenä iltana seikkailimme Lissabonissa tabletin kartan varassa, hostelli ei meille karttoja antanut sisäänkirjautuessamme ja oli jo niin myöhä, että oletimme turisti-infonkin olevan jo suljettu. Nälkäisinä halusimme löytää edullisen, mutta hyvä ruokapaikan mahdollisimman läheltä hostellia ja osin myös Tripadvisorin kehujen myötä löysimme paikan nimeltä Santa Clara dos Cogumelos, joka tosin mainosti itseään sieniravintolana. Itse en sienistä perusta, mutta tuolloin onneksi en vielä tiennyt tuosta heidän pääteemastaan. Ruoka oli todella maittavaa, annoksessani ei ollut ihan mahdottomasti sieniä ja hintataso annoksissa oli noin 15 euron luokkaa. Itse söin raakaa nautaa parmesanilla ja mieheni lohta lisukkeineen. Tarjoilijana oli virolainen, joka bongasi suomalaisuutemme puheestamme heti sisään astuttuamme.

Seuraava päivänä päätimme hyödyntää aikamme tehokkaasti matkustamalla Sintraan, niin että se tulisi hoidettua alta pois ”nähtävien kohteiden listaltamme”. Vuorokausilippu, jolla pääsee myös Sintraan on noin kymmenen euron hintainen, edullisemmalla kuuden euron lipulla saa matkustaa vain Lissabonin kaupunkialueen vyöhykkeellä. Sintrassa otimme kuuden euron hintaisen turistibussin, joka toimi hop-in, hop-off periaatteella, eli kohteissa sai jäädä pois ja hypätä taas seuraavaan bussiin kohteen nähtyään. Itse jäimme kyydistä pois vain Castelo dos Mouroksessa. Siellä taivas aukesi ja sopivien varusteiden puuttuessa päätimme jättää sen ainoaksi käyntikohteeksi ja palata takaisin Lissaboniin seuraavalla junalla. Tämäkin reissu vei puolikkaan päivän vähistämme ja turisteja oli liikaa meidän makuumme.

Castelo dos Mouros on täynnä portaita ja kiipeämistä. Näköalat ylhäällä kuitenkin palkitsevat kävijänsä ja allekirjoittanut kärsi jonkinmoisesta korkeanpaikan kammostakin tuolla niin että välillä oli istahdettava huimauksen takia.

National Palace of Sintra olisi sekin voinut olla käymisen arvoinen.

Ennen Sintraan menoa poikkesimme matkalla myös Aqueduto das Águas Livres -akveduktilla tietämättä mitä odottaa. Sitä oli kehuttu Tripadvisorissa ja myös turistikarttaan se oli merkitty isolla symbolilla. Sisäänpääsy oli muutaman euron luokkaa, mikä sopi hyvin budjettiimme. Käytännössä advedukti oli eräänlainen mirador sekin.

Ylhäältä näimme motarin lisäksi mm. barbie-/nukketalojen näköisiä koteja

Ja myös ei niin kauniita asuintaloja.

Vahingossa akveduktilta metroon suunnatessamme eksyimme Eduardo VII puiston miradorille ja sen vieressä on muuten Espanjastakin tuttu El Corte Inglés, josta on hyvä hakea eväät kotimatkalle tai tuliaisportviinit, niinkuin itse teimme.

Vuorokausilipullamme matkustimme myös katsomaan kuuluisaa Torre de Belemiä, jota mainostetaan mm. Youtuben Usa First, Portugal Second -videossa. Torre de Belem on todella kaukana Lissabonin keskustasta ja hyödynsimmekin ensimmäisenä päivänä vuorokausikorttia kaikkiin näihin kaukaisempiin kohteisiin Sintran lisäksi. Kuvassa torni näyttää itseasiassa suuremmalta miltä se itse paikanpäällä näytti. Jälkeenpäin kun kävelimme muutaman kilometrin takaisinpäin metroa etsimään naureskelimme sitä oliko tornin näkeminen todella tämän kövelymatkan arvoinen.

Torre de Belemiltä palatessamme kävimme ihailemassa myös Mosteiro dos Jeronimos -luostaria. Päivä oli jo pitkällä eikä luostari ollut enää aukikaan, joten emme poikenneet sisällä. Näin jälkeenpäin tuokin jäi harmittamaan.

Lempialueeni Lissabonissa sijaitsi Parque das Naçõesissa. Merta ja rauhaa. Luulen että kesämmällä tuollakin on enemmän turisteja, mutta nyt oli vielä liian aikaista. Lisäksi kyseessä tuntui olevan jonkinlainen teknologiakylä, koska siellä oli paljon isoja IT-firmoja kuten IBM ja Microsoft.

Parque das Naçõesin rakennukset olivat korkeita ja moderneja ja ympäristö oli melkein steriilin valkoista ja harvaan rakennettua. Erinomainen paikka turistirysiä ja muita ihmismassoja välttelevälle. Hintataso tuntui tuolla ravintoloissa olevan tosin hieman korkeampi ja mietimmekin että kyseessä saattaisi olla varakkaampien turistien pakopaikka.

Orienten metroasemalta löytyi todella näyttävää seinätaidetta.

Jorgen linna oli silmiinpistävin rakennus Lissabonissa ja kävimme samalla reissulla Portosta palattuamme sekä siellä että katedraalissa. Katedraali oli hieman pettymys, odotin Lissabonin katedraalilta jotain suurempaa ja häikäisevämpää. Lisäksi turistit kuvasivat ehtoollista kännykkäkameroillaan häikäilemättömästi ihan alttarin juuressa.

Oma kuvamme on takaovelta otettu –  tajusimme sentään  kunnioittaa toisten kirkkorauhaa.

Jorgen linnasta on mielettömät näköalat yli Lissabonin, mutta muuten sieltä on turhaa satulinnaa hakea. Vain linnanmuurit ja tylsä pieni arkeologinen näyttely sisärakennuksessa. Sisäänpääsy tuonne oli 8.50 euroa, pari kertaa harkitsimme ja odotimme kyllä saavamme enemmän vastinetta rahallemme. Lissabonin asukkaat pääsevät linnaan veloituksetta. Jos Suomessa olisi vastaava hinnoittelu nähtävyydellä, turistit varmaan pääsisivät ilmaiseksi ja kaupunkilaiset maksaisivat.

Ja portaita sai taas kerran kavuta jo väsyneillä pohkeilla. Lisäksi Jorgen linnassa törmäsimme muutamaan toiseenkin suomalaiseen. Kuten jo Bremenin postauksessa mainitsin, taktiikkamme oli hiipiä hissunkissun pois paikalta, välttääksemme kiusallista kohtaamista yhteisen kansallisuutemme merkeissä.

Jorgen linnasta löytyi myös väsyneitä kissoja ja pari riikinkukkoa, jonka kiekumista erehdyin aluksi epäilemään kissan kovaääniseksi valitukseksi. Mahtoikohan tarkoituksella matkia, koska äänteli sittemmin myös ihan erilaisilla riikinkukkomaisemmilla äänillä.

Fadoa olisi ollut tarjolla Graçan kaupunginosassa, mutta siellä oli myös lukuisia turisteja ja introvertteinä ja allergisina sille turistimäärälle fadot jäivät tällä reissulla kokematta. Lisäksi niissä ravintoloissa oli myös sisäänheittäjiä, jotka kuuluvat yhtälailla minun allergeeneihin.Kuinka monta ravintolaa onkaan jäänyt ilman asiakkuuttani siksi, että olen tutkaillut menua ulkona ja sieltä on tullut sisäänheittäjä maanittelemaan minua ruokailijakseen.

Löysimme edullisen ruokapaikan, missä annokset olivat alle kympin tasoa eikä turistejakaan ollut liiaksi, olivat varmaan tuolla Graçan Fado-ravintoloissa. Mieheni tilasi annoksen nimeltä ”Beans with meat” ja sai hyvin arveluttavankin näköisiä makkaran paloja annokseensa. Luin jostain että portugalilaiset käyttävät eläimestä joka osan ja siltä tuo annos näyttikin. Itse söin tonnikalapihviä paistetuilla perunoilla, hivenen kuivaa kun ei ollut mitään kastiketta, mutta nälässä ja tuskastuneena ruokapaikkojen etsimiseen ajoi asiansa.

Mieheni ulkonäkö (pitkät hiukset ja pitkä letitetty parta) herätti kaikkialla Portugalissa hämmästystä, mutta myös houkutteli Lissabonin huumekauppiaat luoksemme riesaksi asti. Parikymmentä huumekauppiasta hakeutui luoksemme Lissabonin keskustassa ja osa jopa aneli ostamaan ”please, little bit”. Parille tuli karjaistua että ”GO AWAY”, kun hermot eivät enää kestäneet perässä roikkumista.

Shoppailuun tuossa kolmessa päivässä ei ollut juurikaan aikaa, mutta postikortteja eräästä matkamuistokioskista ostaessamme meitä suoraansanottuna huijattiin. Loppusumma noille muutamalla postikortille ja postimerkille oli 15.10 euroa, vaikka kuinka päässämme jälkeenpäin hinnoittelimme kortteja ja merkkejä emme millää saaneet niistä yli 10 euroa, saati tuota 10 senttiä päälle. Eli kannattaa olla tarkka, varsinkin jos myyjä laskee loppusumman laskimella eikä anna ostoksista kuittia.

Lempipaikkani Lissabonissa oli Pavilhão Chinês, joka oli yhdistelmä museota ja baaria. Baarissa oli todella monta huonetta ja ne kaikki olivat täynnä vanhoja leluja, miniatyyrejä, tauluja, patsaita, päähineitä ja kaikenlaista mitä kuvista näkyy. Erityisesti tuo oli cocktail-baari, mutta myös olutta löytyi. Cocktailit olivat 10 euron luokkaa eivätkä järin suuriakaan, mutta tilaamani cherry sling oli makeaa ja  ajattelin cocktailin hintaa myös pääsymaksuna tuohon ”museoon”. Baari oli kuin eri todellisuus ja olisin hyvin voinut kuvitella pöytiin edesmenneiden taiteilijoiden tai poliitikkojen haamuja menneisyydestä, vallankumousta juonimaan. Päätän nämä Lissabon-muisteloni tunnelmiin sieltä.

Bremenin katusoittajat lentokentällä antoivat heti ensimmäisen tuntuman siitä minne oltiin tultu. Teinitytön kiljahdus vieressä ”Mä en kestä!” sai allekirjoittaneen hartaasti toivomaan, että suomalaisiin ei enää törmättäisi. Jostain syystä jos kuulen suomenkieltä ulkomailla, alkaa jotenkin hävettää ja pyrin hiipimään paikalta pois vähin äänin, toivoen ettei maan miehet minua tunnistaisi. En häpeä suomalaisuutta, enkä osaa selittää miksi näin reagoin, mutta toisaalta olen myös kuullut joskus jonkun toisenkin sanovan saman suuntaista. Toisaalta turistirysät myös ahdistavat ja olenkin viihtynyt parhaiten paikoissa, joissa törmää enimmäkseen vain paikallisiin.

Hostellimme (GastHaus Bremen) oli lähellä rautatieasemaa, Bremenin hintatasolla edullinen (noin 50e/yö meille kahdelle), mutta hieman nuhjuinen. Oleskelutilat ja keittiö olivat isot ja toimivat, naapurihuoneen äänet kuuluivat hieman liikaa seinien läpi, onneksi ei sentään mitään televisiota ja jutustelua pahempaa. Huone oli todella kylmä, varsinkin öisin, mutta onneksi oli paksut peitot, minkä alla ei palellut. Vuodevaatteet joutui vuokraamaan 3 euron hintaan, myös omat vuodevaatteet ja makuupussit olivat sallittuja mikä on yleensä huono merkki, niistä kulkeutuu helposti bed bugseja. Tuolla ei onneksi sellaisia ollut ja sängyt olivat mukavat. Suurin osa keskustan palveluista oli kävelymatkan päässä, onneksi, sillä julkinen liikenne oli sen verran hintava että kulutin mielummin kengänpohjiani kuin lompakkoani. Bremen on pyöräilykaupunki. Siellä pyöräilijöille on tehty paikoin tosi leveätkin kaistat ja pyöräilijät ajavat keskustassakin todella lujaa, eli kannattaa katsoa tarkkaan, jos pyöräkaistalle vahingossa eksyy.

Suu loksahti auki heti seuraavana aamuna kun meitä tervehdittiin sanalla ”Moi!”. No myöhemmin minua kyllä valaistiin, että he sanovat ”Moin”, mutta samalta se kuullostaa minun korvissani. Moin moin!

Bon Bon Manufakturissä pääsimme seuraamaan makeisten tekemistä ja mukaan tarttui myös muutama lasipurkki tuliaiskarkkeja. Myyjä antoi meille muutamia maistiaisia valintaa tehdessämme. Tämä oli ykköskohteeni jo matkaa suunnitellessamme. Jouluna työpaikallani oli vastaavia makeisia Tanskasta ja kiehtovinta oli se, ettei ulkonäöstä pystynyt päättelemään miltä kyseinen yksilö maistuu. Sama näissäkin, vaikka päämakuina valitsemissamme makeissekoituksissa on jogurtti ja saksalainen waldmeister-kukka, on makusfääriä väritetty eri lisäaromeilla ja näin maku on aina yllätys. Bon Bon Manufakturilta löytyy myös verkkokauppa, mutta postikulut Suomeen lasisilla makeispurkilla mahtavat maksaa hunajaa. Näin jälkeenpäin harmittelimme sitä ettemme ostaneet makeisia enempää, olimme huolissamme painorajoista kun meillä oli jaettavana vain yksi ruumalaukku. No olisi mahtunut ainakin 10 purkkia vielä.

Kaffeemühle oli itselleni hieman pettymys, niin söpö kuin ulkopuolelta onkin. Käsitimme (varmistamatta kuitenkaan asiaa), ettei myllyyn itsessään pääsisi sisälle vaan kahvittelu tapahtui lähinnä alakerran ravintolassa sekä pihan terassilla ja kahvikupillisella hintaa oli 3.50 euroa, samat hinnat kuin Suomen kahviloissa.

Tuli siellä kahvikupilliset kuitenkin nautiskeltua ja seurattua puiston elämää.

Raatihuoneen kellari eli Ratskeller mainosti saaneensa Tripadvisorin maininnan lisäksi myös Michelin-tähden, päädyimme sinne siis kympin hintaiselle lounaalle. Emme millään meinanneet ymmärtää tarjoilijan kysymystä vedestä ja lopulta hän toikin pöytäämme 0.75 l pullon paikallista merkkivettä. Itse änkytin veden kokoa kysyttäessä, että minulle riittää pieni vesi ja mieheni vieressä, että hän haluaa ison veden. Ei tullut mieleenkään että vesi tarjottaisiin eri kokoisissa pulloissa. Onneksi pulloja tuli lopulta vain yksi, pelkäsimme että eiköhän niitä nyt tule sitten se pieni pullo minulle ja isompi miehelle. Lohikeitto mitä tilasin oli hieman mautonta eli Michelin-tähteä ei ainakaan lounailla ole saavutettu. Ulkopuolella joku väitti espanjaksi ystävilleen, että Raatihuoneen kellariin kannattaa mennä siinä tapauksessa, jos haluaa nauttia kaupungin kalleinta viiniä. Siihen sävyyn sen sanoi, ettei siellä edullista viiniä olisikaan. Me joimme lounaalla vaan vettä, enkä sen tarkemmin asiaa tarkistanut.

Raatihuoneen torilla meidän oli (perusturisteina) tietenkin pakko etsiä kaivon kansi, jonka alla Bremenin katuniekat haukkuvat, maukuvat tai kiekuvat kiitokseksi saamastaan kolikosta. Miltä mahtoi näyttää kun tutkimme Raatihuoneen ympäristöstä jokaisen kaivon kannen tuota yhtä tiettyä etsien. Monta väärää löydettiin kyllä. Meidät kiilasi kannen löydettyämme muutama iäkkäämpi turisti, ja kun itse pääsimme tiputtamaan kolikoita kaivoon, eläimet pysyivät täysin vaiti. Ehkä 5 ja 10 sentin kolikot eivät olleet niille tarpeeksi vaan kaivoon olisi pitänyt heittää suurempia summia. Ottakaa siis ompelukoreistanne nappeja mukaan kun matkustatte Bremeniin. ”Kuin heittäisi rahaa kaivoon”.

Löytyihän ne virallisetkin katusoittajat sieltä raatitorilta. Aasin jalan koskettaminen tuo kuulemma onnea. Tietenkään en koskettanut sitä, pikkuanarkisti sisälläni kieltäytyi tuollaisesta diipadaapasta.

Schnoorissa oli aivan ihania pikkupuoteja

Mutta myös modernimpi puoli, joka oli ihan söpö sekin.

Vertauskohteina voisivat olla Tallinnan, Porvoon ja Rauman vanhatkaupungit, tai Astrid Lindgrenin Melukylä. Tampereella myös Kehräsaari muistuttaa hieman Schnooria, molemmissa on käsityöläispuoteja. Puodit olivat vielä suljettuina aamusta kun siellä pyörimme ja ajatus mennä sinne uudelleen jäi myös kylmien sadekuurojen takia. 

Universum Bremeniin  mentiin kun sinne pääsi 16.30 jälkeen vitosella (16.30-18.00). Olen käynyt joskus teini-ikäisenä Heurekassa ja mielikuva, että olisi ollut suurimmaksi osaksi tylsä makuuni. Hieman samat odotukset oli nytkin, mutta ei vitsi miten hauskaa oli! Kuvat jäivät pariin kännykkäkuvaan ja videoon, mutta olisi viihdytty pidempikin aika ja sai kyllä nauraa mahanpohjasta. Ennen Universumiin menoa kävimme viereisellä yliopistokampuksella viinilasillisella, voipahan sanoa käyneensä.

Haluan jokaiseen baariin tällaisen seinän, joka piirtää tanssimuuvseja noin, yksi lemppareistani Universumissa. Tuli otettua muuvseistani videotakin, mutta sitä en kehtaa tänne blogiin laittaa. Facebookissani se on kyllä katsottavissa.

Universumiin kävelimme noiin 5 km + kiertelyt Bürgerparkissa siinä matkalla. Suurimmaksi osaksi oli aika tylsä metsikön ympäröimä puisto, joka tuntui jatkuvan loputtomiin, mutta oli siellä toki näitä muutamia kauniitakin osuuksia. Ja lisäksi halutessaan voi vuokrata veneen Bürgerparkissa souteluun.

Vaikka ateisti olenkin, pyrin aina vierailemaan myös katedraaleissa ja  kirkoissa.  Minua kiehtoo niiden historiallisuus ja se, miten merkittäviä ne ovat olleet pienelle ihmiselle silloin satoja vuosia sitten, suurin osa väestöstä ei eläessään edes nähnyt mitään niin suurta ja loistokasta. Itse keskityn mielummin rauhan ja lohdun ajatukseen kuin niihin julmuuksiin, mitä kirkko esimerkiksi keskiajalla on harjoittanut. Kritiikkiä viljelen arjessani tarpeeksi muutenkin, joten tuolla kunnioitan toisten vakaumusta ja olen nöyrä vierailija, jotka keskittyy ihailemaan rakennuksen sisällyttämää kauneutta ja rauhaa. Bremenin katedraali oli aika perinteinen, eihän se vastaavia nähneenä isompia tunnekuohuja herättänyt, mutta mielellään sielläkin kulki katselemassa ikkunamaalauksia ja holvikaaria. Ja tietenkin kiipesimme myös katedraalin torniin näköalojen perässä.

Katedraalin yhteislipulla pääsee näkemään myös muumioita. Osin todella pelottaviakin hahmoja, enkä itse välttämättä ymmärrä kirkon ajatusta tuosta nähtävyytenä. Turistit kameroineen pällistelemässä ja kauhistelemassa. Toki  jos kiinnostusta muumioihin ja pääkalloihin on,  suosittelisin kuitenkin Tsekin Brnoa. Sieltä löytyy kokonaisia seiniä pääkalloista ja ihmisten luista rakennettuna. Tänne en viitsi kuvia noista muumioista laittaa.

Bremenin kaupunginkirjasto on ihan mielettömän kaunis rakennus kuten kuvasta saatatte huomata. Sisällä emme harmiksemme käyneet.  Kirjastoista puheenollen myös Tukholmassa oli tosi ihana kaupunginkirjasto, siellä erityisesti sisämiljöö oli se vaikuttava. Ja Portossa Harry Potter kirjasto, mutta sinne oli niin pitkä jono ja kun en henkilökohtaisesti Pottereita siedä (Terry Pratchettia kyllä fanitan) niin sekin kirjasto jäi näkemättä. Ja onhan meillä Giger-henkinen museo Tampereellakin. Mutta aika iso osa kirjastoista (ja museoista) tulee rumassa paketissa, minun mielestäni taide ansaitsee arvoisensa miljöön. Lahden Taidemuseo on ulkokuoreltaan jotain niin kamalaa, virastotalo!

Ylläolevat kuvat on lempialueeltani Ostertorista. Olen aiemmin käynyt Saksassa pelkästään Berliinissä, joka on paljon boheemimpi kuin Bremen ja tämä alue on Bremenin pikku-Berliini.  Pikkubaareja ja pikaruokapaikkoja on paljon ja tämä oli selvästi opiskelijoiden suosima kaupunginosa.  Myös nuo pikkupuodit täällä olisivat kiinnostaneet minua, mutta löysimme tämän alueen vasta viimeisenä iltana, emmekä ehtineet sen paremmin perehtyä. Berliinissä käydessäni lempipaikkani itseasiassa oli Potsdam, myös Ostertorissa oli jotain Potsdamimaista myöskin.

Ja viimeiseksi pari pakollista ruokakuvaa. Suosittelen Bremenissä kreikkalaista ravintolaa nimeltä Notos. Todella edulliset ja isot annokset noin kympin luokkaa ja meille tarjottiin alkushotiksi ilmaiset ouzot. Työntekijä saattoi meidät kohteliaasti ulko-ovelle lähtiessämme ja jäi todella hyvä fiilis tuosta ravintolasta.

Näin lopuksi, olen sitä mieltä että pari päivää riitti Bremenissä ja saa nähdä tuleeko käytyä enää uudelleen. On niin paljon kaupunkeja Saksasa kuin muuallakin Euroopassa missä pitäisi ehtiä vielä käymään. Bremen on pieni, mutta symppis.