Oon miettinyt viime aikoina aika paljon mun kasvoja.

Jep. Kasvoja.

Kuulostaa ehkä omituiselta ja itserakkaalta tai sitten kasvojensa miettiminen on jokaiselle arkipäivää. En tiedä.

Mutta mä oon alkanut ottaa pientä stressiä omista kasvoista.

Ne muuttuu. Mä en haluaisi että ne muuttuu.

Tänään selailtiin duunikavereiden (-ystävien, ne on mulle ystäviä) kanssa vanhoja kuvia. Osan kanssa ollaan tunnettu jo vuosia ja naurettiin joillekin muutaman vuoden takaisille kuville, että kuinka paljon niin pienessä ajassa on ehtinyt tapahtua. Yksi kollega sanoi että ei meinannut tunnistaa mua kuvista. Siis, kolme vuotta vanhasta kuvasta. Mitä helvettiä voi käydä ihmiselle kolmen vuoden aikana??? Mä tuijotin sitä kuvaa, ja totta se on – näytin eri ihmiseltä. Tukka oli vähän tummempi ja pidempi, painoa oli varmaan aikalailla saman verran, tyylikään ei nyt niin järkyttävästi eronnut (vaikka en enää IKINÄ ikinä pukeutuis niin lyhyisiin shortseihin….), mutta silti, olin tosi eri näköinen.

Kollega sanoi että ei nähnyt kuvasta mun persoonaa. Ei tunnistanut sitä minkä nyt tuntee.

Persoonaa. 

Olenko mä ollut eri ihminen kolme vuotta sitten? Onko vuodet välillä 26-29 merkittävät muutenkin kuin että kutonen kääntyy ylösalaisin? Naama muuttuu, mutta sitä ei osaa selittää, mikä siinä muuttuu. Näkyykö mussa nykyään stressi ja väsymys? Mä olen kasvanut ihmisenä joo, näkyykö se kuvissa? Mä olen nykyään itsevarmempi, aika paljon rauhallisempi, siis yksinkertaisesti aikuisempi, vaikka mä ihan tosi tosi paljon haluaisin taistella sitä sanaa vastaan. Aikuisuus on tylsyyttä ja vastuuta ja jotain kamalan vakavaa. Vaikka mä voinkin itse näin AIKUISENA päättää että minkälainen aikuinen haluan olla, 29 tuntuu silti niiiiin isolta luvulta. Vaikka mä tiedän että se ei ole mitään. 29 ei ole MITÄÄN. Mutta ”almost thirty”. Vittu että vihaan sitä termiä. Melkein kolkyt.

Onneksi mulla on ympärillä ihmisiä jotka on paljon nuorempia kuin minä mutta silti paljon kypsempiä. Ja ihmisiä jotka on paljon vanhempia mutta silti elää suloisessa naiviuudessa ja elämä on yks iso leikki. Ja ne on kaikki ihan yhtä ihania ihmisiä. Ehkä se, että mun kollega ei tunnistanut mun persoonaa siitä kuvasta, kertoo enemmän siitä, mitä se näkee nyt. Ei sitä että oliko mun naama jotenkin nätimpi vai rumempi kolme vuotta sitten, vaan kuinka mun ulkonäkö korostaa nykyään enemmän mun persoonaa. Ja kuinka hän näkee sen, vuosien tuntemisen jälkeen.

En mä tiiä. En saa tästä nyt itekää oikeen kiinni.

Mutta kyllä se, että oma ulkonäkö muuttuu, ja sille ei vaan voi mitään, se on ihan helvetin pelottavaa. Vaikka ei mulla mitään hätää tässä ole. Mutta mä pelkään sitä, että joku aamu vaan herään, enkä tunnista enää mun kasvoja. Että mä tuijotan itseäni peilistä, ja mietin että kuka tuo tuossa on.

Ajattelin ladata tähän liudan vanhoja naamakuvia mutta kelasin että SE menee jo liian pitkälle. Vaikka mietinki omia kasvoja tässä aika objektiivisesti niin silti. Sen sijaan lataan naaman noin kuukauden takaa, kun aurinko paisto kivasti ja mieli oli tyyni. Halusin ottaa siitä hetkestä kuvan. Siitä ohimenevästä hetkestä, kun ilta-auringon valo lipui hiusten läpi eikä vielä ollut liian kylmä istua ulkona portailla.

Pitäis tuijottaa vähemmän peiliin.

Pitäis urheilla enemmän. Syödä paremmin. Lopettaa röökinpoltto. Hymyillä useammin. Tehdä naamajoogaa.

Pitäis hyväillä omaa persoonaa ja itseään ja arvostaa tätä omaa minääni enemmän ja armollisemmin. Pitäis rakastaa sitä että silmäkulmista näkyy nauretut hetket.

Pitäis.

Rakkaudella, Sonja Kantsusta