Haaveilen rauhasta.

Siitä että tämä jatkuva syke sydämessä tasaantuisi. Tempo on maksimilla vaikka en fyysisesti liiku. 

Noin viikko sitten istuin parvekkeella auringossa ja havahduin outoon tunteeseen. Siihen, että mikään ei ahdistanut. Sillä hetkellä ei MIKÄÄN painanut rinnassa, mielessä, ei puuttunut mitään. Oli niin hyvä olla. Harvinainen vieras. Viipyi hetken, muutaman päivän. Sitten se henkitorven päässä oleva tulppa tuli takaisin.

Välillä pelkään että stressaan itseni hengiltä. Kirjaimellisesti. Stressaan niin paljon että henki ei enää kulje. Että jatkuvasti kierroksilla oleva kroppa unohtaa kuinka serotoniinia tuotetaan ja sitten sitä ei enää ole. Että aivot eivät enää muista miten olla onnellinen. Onnea varjostaa aina jokin. Huoli. Pieni ja pistävä. Asioista joita olen jo tehnyt. Asioista joita en ole tehnyt. Asioista jotka pitää tehdä ja asiat joita en ehdi tehdä. Asiat, jotka eivät kehitä eivätkä vie eteenpäin. Mutta jotka teen, koska niin täytyy. Koska töissä täytyy käydä. Koska haluan olla hyvä. Haluan antaa kaikkeni. Haluan mennä eteenpäin. Koska tämä on ainoa mitä minulla on nyt. Ja jos en tee tästä niin hyvää kuin on mahdollista tehdä, ei minulla ole mitään. Minä en ole mitään. 

Haaveilen valkoisista huoneista joissa ikkunat ovat auki ja tuuli heiluttaa harsomaisia verhoja. Haaveilen hapesta ja kyvystä hengittää oikein. Haaveilen tilasta ja järjestyksestä. Haaveilen onnesta ja autuudesta. Haaveilen luovuudesta. Haaveilen siitä että joku päivä vain herään ja tiedän olevani oikeassa kohtaa elämässäni. Haaveilen siitä että rakastan asioita, en vain ajattele niiden olevan ihan ok. Paremman puutteessa. Haaveilen siitä että tämä henkinen lukko aukeaisi ja olisin vapaa.

Ennen en stressannut näin. En osannut stressata. Ajattelin aina että elämässä käy hyvin, kun vain seuraa intuitiota ja nauttii matkasta.

Nyt en osaa tehdä muuta kuin stressata. Olen väsynyt, äkäinen, ikävä. Ennen olin positiivinen, hauska ja ihana. Olen sitä vieläkin, rajallisissa määrissä vain. En ymmärrä missä välissä näin kävi. Missä vaiheessa tästä tuli näin iso osa elämää. Missä vaiheessa otsa on suuremman osan ajasta kurtulla ja hengitän kuin maratonin jälkeen. Stressi hiipi jotenkin kummasti kun ymmärsin että minulla ei ole hajuakaan mitä tältä elämältä haluan. Olen vastuullisessa duunissa, minulla on vastuuta. Elämä on pelkkiä numeroita ja raportointeja ja tiiminvetoa ja veroja ja rahahuolia ja työmatkoja ja ikäviä uutisia maailmalta ja pelkoa ja Soldiers Of Odinia ja Trumpia ja idiootteja ja koirankiusaajia lähijunissa ja odottelua Pasilassa ja kännisten suomalaisten miesten katseilta välttelemistä.

En muista koska viimeksi olisin nauttinut kunnolla. Ihan oikein kunnolla että millään muulla ei ole väliä kuin sillä että tuntuu niin helvetin hyvältä. Nautin mutta se sama pistävä tunne vittuilee päässä. Roikkuu koko ajan jalassa. Imee verta kuin punkki.

Onko tämä työuupumusta vai hetkellistä melankoliaa? Onko tämä vaihe ja ikäkriisi? Meneekö tämä ohi? Muistavatko aivoni vielä miten serotoniinia tuotetaan? Miten otan siitä selvää? Entä jos eivät muista?

Viikon päästä olen Puolassa elämäni rakkauden kanssa paahtavan auringon alla ja kuuntelen kuinka PJ Harvey laulaa. Jos en siinä hetkessä pysty pysähtymään ja täyttämään sydäntä ylitsevuotavalla onnella on jotain tehtävä. Jotain konkreettista. Jotain radikaalia. Sitä ennen vain odotellaan. Ja yritetään muistaa eräs viisaus – niin kauan kuin henki kulkee, on toivoa.

Kuvat myrskyiseltä illalta Kantsusta kun puissa ei ollut vielä lehtiä ja kesä oli vasta varovainen toive.

Rakkaudella, Sonja Kantsusta.