Se on jännä miten nopeasti asioihin tottuu.

Se on mmmoro!

Meikä on siis maailman aktiivisin aloittaja, mitä tähän kirjoittamiseen tulee…

Mut niin, siis. Viikonloppu meni mummoutuessa Kantsun maastoissa ja omalla sohvalla, ja kuten varmaan monella muullakin, aika synkissä maisemissa viimeaikaisten maailmantapahtumien takia. Oon aika mega-herkkis tommosissa asioissa, mietin niitä ihan kamalan syvällä mun päässä ja samalla aina turhaudun siitä että en oo tarpeeks ”fiksu”, että en tiedä asioista niin paljo ku haluaisin. Sit alan ottaa selvää ja tietohan se on mikä tuskaa lisää, yleensä alkaa niin nopeesti ahistaa että mieluummin sitten vaan vetäydyn takaisin siihen omaan pikku kuplaan.

Ja kuplastahan saamme vedettyä oikein oivan aasinsillan tämänpäiväiseen aiheeseen, eli! On se jännä miten nopeasti asioihin tottuu.

Mä ajattelin että tämä yhteenmuutto ja lähiöistyminen ois jotenkin isoin elämänmullistus mulle hetkeen, ja kyllä se sitä olikin. Hetken. Yllättävän pienen hetken. Tarkemmin ottaen mullistusta kesti noin kaksi ja puoli viikkoa. Sen jälkeen on ollu aika tasaista. Siis. Onnellista. Mä oon ihan kamalan onnellinen tällä hetkellä. Se on jopa vähän outoa. Oon joutunut onnellisuuskuplaan.

(Jotta nyt ei menis ihan lässyttämiseksi niin voin muuten kertoa että ei todellakaan ole niiku leffoista tuo yhteenmuutto. Pahvilaatikoita ja pizzansyömistä kynttilänvalossa?? Leikkisää kisaamista maalisutien kanssa? Riisutaan toisemme himoissamme keittiössä kesken muuton-tunteenpaloa? Juu. Ei ole. Eheeeeei ole. Ja jos jollain on ollut, niin onneksi olkoon! I salute you. Meikällä tunteet ja omat rajat kolisi ja lujaa.)

 

Niin ja olenko siis sanonut jo, että en ole ikinä ennen asunut miehen kanssa? Ja camoon, mä oon jo melkein kolkyt vee. En mä kestä tämmösiä muutoksia enää tän ikäsenä.

Mä kirjotin silloin pari päivää muuton jälkeen tekstin, mistä ajattelin että sen sitten julkaisen täällä. Se tuntuu jotenkin ihan älyttömän kaukaiselta ja ah niin melankoliselta nyt. Mutta mä laitan sen tähän silti. Tää on sit aika pitkä. Noni, tässä se tulee.

 

”Vähän aika sitten Facebook muistutti neljän vuoden takaisella statuksella.

 

En mä sitä enää sanasta sanaan muista, mutta jotain aamufiilistelyä siinä oli, jotain jotain jotain, kahvi, ja ”katson ikkunasta kun ulkona sataa lehtiä”.

 

Mä muistan sen fiiliksen ja sen aamun. Tai NE aamut. Asuin silloin Hesarilla. Mun ikkunasta näkyi suoraan Adolfin puistoon mikä oli ihana pieni rupuinen puistikko mun takapihalla. Mä nukuin pitkään parvella, kun heräsin laskeuduin pienet kiikkerät portaat alas ja jatkoin unia sohvalla. Join kahvia ihan vitusti ja istuin ikkunaludalla ja poltin tupakkaa. Romantisoin. Mä seurustelin silloin, mutta vietin kaikki Hesarin aamut yksin. Kahen vuoden seurustelun aikana mun silloinen poikaystävä oli tasan kerrn mun luona. Se asui ite kämppiksen kanssa 80 neliön lukaalissa Töölössä, eikä sen laiska porvarinluonne suostunut tulemaan kuin yhen kerran mun parinkymmenen neliön Kallio-yksiöön. Jep. No mutta. Sain siis viettää rauhassa laiskat aamut. Siinä oli joku tietty fiilis niissä Hesarin aamuissa. Semmonen ihana utuisuus ja rauha.

 

Samaa fiilistä ei tullu puolentoista vuoden aikana Viiskulmassa ja välillä vähän ikävöin sitä. Tuijottelin vastapäistä punaista tiiliseinää ja ajattelin että onpa hienoa kun ikkunasta näkyy punainen tiiliseinä, että vähän niiku olis Lontoos, tai Berliinis, vaik en oo ikinä Berliinis käyny mutta kai sielläkin on paljon punaisia tiiliseiniä.

 

Mutta nyt ku istun tässä keittiön pöydän äärellä Kantsussa, kämpässä mikä on pelkkää sotkua ja pahvilaatikkoa vielä, se fiilis tuli mun mieleen. Mulla on tässä ääretön määrä kahvia eikä mulla oo mihinkään kiire, ja ikkunasta näkyy puita ja viereisen talon peltikatto. Ja mä muistan ne Hesarin fiilikset ku olin samaan aikaan onnellinen ja onneton, ja kuinka alussa ja hukassa olin vielä silloin. Kuinka paljon kaikki on muuttunut ja kuinka paljon kaikki vielä muuttuu.

 

Mä oon nyt ekaa kertaa elämässäni sellaisessa tilanteessa, mitä en voi verrata mihinkään ja mistä mulla ei oo aikaisempia muistoja tai kokemuksia. Ihan täysin uusi aika. Se on ihan uskomatonta miten paljon nää vaikuttaa tämmösen herkkiksen mieleen. Oon ihan hämmentynyt koko ajan. Mä lähden töistä kotiin ja musta on outoa että mä meen Jaakon kanssa SAMAAN kotiin. Mä meen kotiin ja mä tiedän että joku on täällä,  ja jos ei oo, se on tulossa. Mä makaan Jaakon kanssa sohvalla, katson leffaa, ja mietin että tämmöstäkö tää on. Yhdessäasuminen. Että tässä sitä ollaan. Mitä me tehdään tulevaisuudessa? Katotaanko me nyt joka ilta joku leffa? Tehdäänkö me yhdessä iltapalaa? Mitä jos me tylsistytään? Mitä jos me ei enää puhuta? Mitä jos me aletaan ottaa toisemme itsestäänselvyytenä? Mitä jos meillä tulee riitaa siitä että kumpi ostaa maitoa? Pitääkö mun alkaa kokkaan safkaa ja leikkimään pikkuvaimoa? Eilen tulin himaan ja Jaakko oli pessyt pyykkiä, MUN PYYKKIÄ. ”Älä sit pliis pese mun likasia pikkareita, se olis jo liikaa”. Missä menee mun omat rajat nyt? Missä menee meidän rajat? Mikä nyt on arkea ja mikä on juhlaa? Ennen toinen oli vain kylässä. Mä olin kylässä tai Jaakko oli kylässä, vaikka se oli melkein joka päiväistä niin se oli silti väliaikaista koska toisella oli aina se oma paikka mihin palata. Nyt se paikka on yhteinen. Se on NIIN outoa. Yhdessäasuminen on ihmiset outoa. Ei tää oo mikään normaali jatkumo, tää on parisuhteen testi, koetinkivi, omituinen haaste minkä palolla ottaa vastaan. Ja samalla tää on turvapaikka, uusi sivu, yhteenhitsautuminen. Me ollaan nyt ihan oikeesti tiimi, tässä me ollaan nyt, ME.

 

Yhtäkkiä mulla on niin kovin aikuinen olo. Mikä on kai ihan jees, ja tervetulluttakin. Mutta samalla se vähän itkettää.

 

Mä katson ikkunasta kuinka ulkona sataa lehtiä. Ja mulla on sama, haikea ja rauhallinen mutta samaan aikaan vähän levoton olo kuin mikä mulla oli silloin Hesarilla. Maailmankaikkeus on nyt tyyni mutta se tietää aina myrskyä. Mutta ennenkaikkea – musta tuntuu että näistä aamuista tulee niitä kaikista parhaimpia. Kantsun aamuista tulee onnellisia aamuja.”

Niin. Tuosta tekstistä on ihan hullun vähän aikaa ja silti se tuntuu kovin kaukaiselta ja vieraalta nyt. Vähän jopa koomiselta. Että voi jumalauta kyllä voi muija fiilistellä asioita vähän isomman kaavan kautta.

Mut hei se on ihan ok. 

Ja sekin on ok että näihin asioihin tottuu. Mä oon taas täysin minä ja mulla on tää mun oma elämä minkä nyt jaan Kantsulaisessa kaksiossa. 

Päätän raportin onnellisuuskuplasta tähän. Palataan ensi kerralla vähän kiperimpien aiheiden kanssa!

Rakkaudella Kantsusta, Sonja