EN VOI HYVIN

IMG_5455.JPG

Ensinnäkin: huono omatunto! Olin varannut tälle viikolle aikaa kirjoittamiselle ja pyöritellyt huikeita ideoita päässäni, mutta tästä viikosta tulikin horrorein naismuistiin! Koska tällä hetkellä päästä ei irtoa mitään syvällistä, niin otetaan sitten kaikki irti tästä viikosta. Mikään ei voita kunnon draaman kaarta!

 

MAANANTAI

Olen stressaantuneena töissä. Viikonloppuna on kansainvälinen ylikulutuspäivä, myöskin meille yksi vuoden tärkeimmistä viikonlopuista siis, Black Friday! Onneksi olen sellaiselle brändille töissä, jonka takana voin seistä ja hyvällä omallatunnolla myydä. Odotan tulevaa viikonloppua jännäkakka housuissa. Ollaan uusi liike, ja haluan onnistua tässä! Seuraavana päivänä meidän maapäällikkö on tulossa Norjasta käymään ja tarkoitus olisi viettää hänen kanssa tiistai ja keskiviikko. Tiedossa tärkeä vierailu. Lisäksi haluan että kaikki liikkeessä on tip top. Edellisenä iltana apulaismyymäläpäällikkö, kenen kanssa vierailu ja palaverit pitäisi hoitaa, on ilmoittanut olevansa sairaana. Yleensä jaamme maanantaisin hommat, nyt joudun tekemään ne yksin. Olen töissä 11 tuntia. Kun lähden himaan, lihaksia särkee niin, että on vaikea istua bussissa. Pelko alkaa hiipimään mieleen. Bussissa saan viestin seuraavan päivän iltavuorolaiselta, että hänellä on 38 astetta kuumetta. Voi helvetin helvetti. Yritän hillitä stressiä ja ajatella kauniita ajatuksia sen sijaan, että nyt jo kaksi kuudesta työntekijästä on flunssassa, vuoden tärkeimmät päivät ovat edessä, ja itsellä tuntuu kropassa horkka. Kun pääsen kotiin, mittaan kuumeen. 37,7. Jes. Kiva. No ei paha. Ei sellaista mikä ei nukkumalla ohi menisi. Hoidan seuraavalle illalle tuuraajan ja juon yliannostuksen sitruunateetä. Lähetän maapäällikölle infon tilanteesta. Hän pyytää ilmoittamaan aamulla mikä tilanne. Menen nukkumaan. Kyllä tää tästä.

TIISTAI

Herään tärinään. Mittaan kuumeen. Se on yli 38. Voi perse. Apulaismyymäläpäällikkö vannoo olevansa voimissaan, ja menee aamulla töihin. Laitan facebookkiin statuksen, jossa kyselen, että mikä on paras keino taltuttaa kuume ASAP. Jengi puhuu ainoastaan sydänlihastulehduksesta ja siitä että kyllä sinun Sonja nyt täytyy levätä. Ok. Lepään. En ota lääkettä, koska kuume kuulemma tappaa pöpöt. Antaa tappaa vaan, saatana! Makaan tärinöissä sohvalla ja kiroan tilannetta, poikaystävä lohduttaa: ”Kyllä se perjantaiksi paranee, älä huoli!”. Pelkään tiimin puolesta. Entä jos enemmän jengiä sairastuu? Viikonlopulle tulee olla täys miehitys (”pakko onnistua!!”) jotta homma skulaa. Me ollaan ainoa liike Suomessa, ei voida siis ”lainata” työntekijöitä mistään. Kuume nousee jo lähemmäs kolmeysiin, laitan maapäällikölle viestin että on pakko perua seuraava päivä. Hän vastaa että homma ok, voi hoitaa päivän myös apulaismyymäläpäällikön kanssa. Ok. Ok. Nyt mun on todellakin pakko vain levätä. Toinen työntekijä ilmoittaa olevansa saikulla seuraavaan päivään asti. Ok. Kunhan nyt enempää ihmisiä ei sairastuisi. Saan syödä aika kourallisen särkylääkkeitä että saan kuumeen edes vähän laskemaan. Yöllä heräilen joko siihen että paleltaa luissa ja ytimissä asti, tai siihen että kirjaimellisesti uin omassa hiessä.

KESKIVIIKKO

Apulaismyymäläpäällikkö laittaa aamulla viestin että hänellä nousi jälleen kuume, ja hänen on pakko jäädä kotiin. Soitan tilanteesta maapäällikölle. Hän sanoo ettei ikinä ole ollut tilanteessa, jossa liikkeestä olisi kolme ihmistä samaan aikaan sairaana. Alkaa vituttamaan, koska minkäs minä tälle tilanteelle mahdan. Tiedän että kuvittelen hänen närkästyksensä. Päässä pyörii että perjantaina on pakko olla töissä, pakko pakko pakko. Illalla kuume kipuaa 39,6 asteeseen. Mulla ei oo ikinä ollut niin korkea kuume. Lääke laskee kuumetta heikosti. Olo on järkyttävä. Selkää särkee ihan jumalattomasti, ja en ole ihan varma että johtuuko se makaamisesta vai siitä että minulla on keuhkokuume. Päätän varata ajan seuraavana päivänä lääkärille. Lisäksi googletan itselleni myyräkuumeen ja influenssan. Alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että en ehkä ole työkunnossa perjantaina. Muuta en oikein päivästä muista.

TORSTAI

Aamulla se sama saatanallinen horkka mikä on ollut jokaisena aamuna. Kuume on edelleen korkea. Soitan lääkäriin. Saan ajan miehelle. En pidä mieslääkäreistä. En tiedä miksi. Tsekkaan hänet Mehiläisen sivuilta (outo tapa jonka teen aina). Merimieslääkäri. Ei helvetti. Menen lääkäriin. Ponnaripäinen papparainen katsoo kurkkuun, tsekkaa korvat ja kuuntelee keuhkot. Ei mitään. Sanoo että ”juo vähän Finrexiä, siinä on C-vitamiinia niin se saattaa vähän piristää”. JUMALAUTA. En tullut puolen tunnin matkaa Kantsusta lääkäriin vaan kuullakseni että miten saan VÄHÄN PIRISTYSTÄ. Minä haluan lääkkeitä!! ANNA MULLE LÄÄKKEITÄ SAATANA!! Katson epätoivoissani miestä ja pyydän jotain, millä jaksaisin mennä seuraavana päivänä töihin. Papparainen mulkaisee lasiensa alta ja vastaa: ”Voi kuule, jos sellainen lääke olisi keksitty niin kenenkään ei ikinä tarvitsisi olla sairaslomalla”. Lähden kiukuspäissäni kotiin. Ulkona sataa vettä, eikä minulla ole sateenvarjoa. Selkään sattuu jokaisella askeleella. Päätän mennä bussilla, koska vaikka sillä kestää keskustasta Kantsuun kauemmin kuin junalla, pääsen melkein kotioven eteen. Lisäksi en voi sietää lähijunia. Odotan bussia vesisateessa. Se on myöhässä. Menen steissille sisään odottamaan. Ei näy bussia. Tunnen kuinka kuume alkaa taas nousta. Joka paikkaan sattuu. Mietin että pakko mennä junalla. Kiroan Kannelmäen, johon on niin saatanan pitkä matka joka paikasta. Kiroan sen seitsemän minuutin kävelymatkan metsän läpi mikä pitää tehdä kun menee junalla. Kiroan lähijunat ja ihmiset siellä. Kiroan poikaystävän joka julmasti pakotti minut muuttamaan vuosi sitten jonnekin helvetin Kannelmäkeen. Kiroan poikaystävän jolla on oman yrityksen kanssa niin kiire että hän ei ehtinyt heittämään minua, vakavasti sairasta tyttöystäväänsä keskustaan lääkäriin kun hän olisi sitä tarvinnut. Kiroan kaikki ne ystävät jotka eivät ole minua lohduttaneet tämän viikon aikana ja jotka ovat julmasti jättäneet minut heitteille. Itsesäälissä pyöräytän muutamat kyyneleet steissin nurkassa. Sitten kerään itseni, ja kävelen luovuttaneena junaan. Kotimatkalla itken vielä vähän lisää. 

PERJANTAI

Kaikista neuvoista huolimatta päätän mennä töihin. Eihän minulla ollut mitään vakavaa. Kuitenkin, koska aamulla kuume on vieläkin melko korkea, päätän soittaa uudestaan lääkäriin. Nyt saan naislääkärin, JES! Mimmi on ihana ja ottaa koko viikon jatkuneen korkean kuumeen vakavasti. Hän kuuntelee keuhkot ja sanoo keuhkoputkista kuuluvan rahinaa. Pääsen labraan. Kaikki ok, mutta keuhkoputken tulehdus ja ilmeisesti influenssa. Saan kunnon tropit. Douppaan itseni lääkkeillä ja menen töihin. Olen pirteämpi kuin kertaakaan tällä viikolla. Olo on jopa euforinen (hyviä lääkkeitä heh). Teen lyhyemmän päivän, ja jaksan sen hyvin. Päivä on menestys, ihan niinkuin odotettiinkin. Enempää ihmisiä ei sairastunut. Päätän levätä viikonlopun, ja hommaan itselleni sijaisen lauantaille. Menen kotiin. Poikaystävä on firmansa pikkujouluissa. Katson Frendejä koko illan. Ajattelen että nyt alkaa pahin olla ohi.

LAUANTAI

ULLATUUS!! Ei olekaan! Kuume ei nouse enää korkealle, mutta mikä helvetti on tämä pahoinvointi! Päätä särkee niin ettei koskaan, ja oksettaa. Mulla on selvästi sijais-darra poikaystävän pikkujoulujen takia. Koko päivän aikana en pysty tekemään muuta, kuin makaamaan sohvalla. Tsekkaan minulle määrättyjen lääkkeiden sivuvaikutukset. Yleinen: pahoinvointi. No niin. Mietin tulevan tiistain Osloon lähtöä. Meillä on Leviksen Kick Offit. Alan pelätä että missaan nyt nekin. Illaksi olo kohenee. Toivo alkaa pikkuhiljaa tehdä tuloaan yrjön sijaan.

SUNNUNTAI

Kuumemittari näyttää 37,2. Vielä se vähän yrittää nujertaa, mutta ei pahasti. Olo on vähän shaky mutta huomattavasti siedettävämpi. Töistä ilmoittivat että hyvin menee, mahtavaa. Oon ylpeä mun tiimistä. Viikossa oli kaikki worst scase scenarion ainekset mutta selvittiin siitä! Poikaystävä tekee liian tulista ruokaa, kumpikaan meistä ei pysty syömään sitä. Tsekkaillaan kämppiä Tallinnasta, ollaan lähössä Jose Gonzalesin keikalle helmikuussa. Näytän ihan saatanan räjähtäneeltä. Samalta näyttää kämppä. Mietin että pitäisi siivota, mutta sen sijaan alan kirjoittaa tätä tekstiä. Juon kahvia ensimmäistä kertaa viikkoon, se maistuu taivaalliselta. Sanon poikaystävälle sadannen kerran, että voidaanko muuttaa Kallioon. Poikaystävä vastaa sadannen kerran, että heti kun ollaan asuttu tässä kämpässä se toinenkin vuosi. Huomenna menen töihin. Se on ihanaa. Tiistaina menen Osloon. Sekin on ihanaa. Jaan sairaskertomuksia kavereiden kanssa – joo nyt on liikkeellä kyllä tosi pahaa flunssaa. Selvisin hengissä. Ainakin toistaiseksi.

 

IMG_0074.JPG

(Kuva ei ole tältä viikolta, mutta viikolta jolloin varmasti oli yhtä ankea olo.)

 

SEN PITUINEN SE.

Mites siellä? Onko pysytty terveinä vai löytyykö sairaskertomuksia jaettavaksi? Otetaan erittäin mielenkiinnolla vastaan!

Kommentit (2)
  1. Voih, ikävä tarina, mutta mukaansatempaavasti kirjoitettu. 🙂

    Korkea kuume on kauheinta ikinä. Vuosi sitten olin yli 39 asteen kuumeessa. Se kokovartalohorkka ja -kipu, hyi!! Tänä syksynä oon välttänyt flunssan. Toistaiseksi…

    1. Kiitos kommentista!:) Onneksi tälläkin tarinalla oli onnellinen loppu heh!

      Joo siis tuo on kyllä ihan järkyttävää! Sitte ku on aika harvoin kuumeessa niin tuo vie kyllä kaikki voimat.

      Koputappa muuten puuta nyt siellä..! ;D

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *