Talviaika

Sieltä se tuli. Vähän niinkuin varkain.

Talviaika.

Jokavuotinen polemiikki siitä että miksi niitä kelloja pitääkään siirtää.

Mä koen olevani kesän lapsi.

Silti kesäaika tuntuu aina jotenkin väkivaltaiselta. Pakoketulta. Sulta viedään yksi tunti.

Talviaika tuntuu kotiinpaluulta, helpommalta. Vaikka ulkona pimenee aikaisemmin, saa silti yhden extra-tunnin nukkumiseen.

 

 

Ja sitten tuli tuo lumi. Yritin imeä syksyä itseeni niin paljon kuin mahdollista. Potkia lehtiä maassa niin kuin lapsena. En uskonut kun sanoivat että huomenna sataa – eikä mikään rauhallinen ensilumi vaan silmät sokaiseva, tikarien lailla pistävät tappomyräkkä.

Tervetuloa kuolemanpelko julkisen liikenteen busseissa. Tuijotan ikkunasta sydän hakaten rinnassa että koska me olemme ojassa tai vastaantulevien kaistalla. Yritän valita istumapaikkani siten, että kolarin sattuessa on suurimmat mahdollisuudet pelastautua.

Tervetuloa levinneet rajaukset ja märät kengät ja kohmeat luut.

 

 

Lisäksi luovutin. Laitoin sukat nilkkoihin asti.

 

 

Joka marraskuu päätän että tänä talvena en luovuta pimeydelle. Jatkan normaalia elämää, en hautaudu peittoihin sohvalle ja ala odottamaan nukkumaanmenoa klo 17:00. Näen ihmisiä. Käyn ulkona. Harrastan. Uskon että elämää on myös kodin ja työpaikan ulkopuolella.

Mutta ihan liian usein pimeys on kuin koura joka sulkeutuu, enkä minä pääse siitä pois. En todellakaan tee yhtään mitään, olen vaan tässä, hiljaa, ja tuijotan ikkunasta ulos, ei saatana että on synkkää.

Oon startannut jo glögikauden. Polttanut kynttilöitä aamulla. Lisännyt Berocca-annostusta. Viime yönä nukuin 11 tuntia mutta lepo ei kyllä näy tästä naamasta.

Ulkona tupruttaa ystävällisiä puuterihiutaleita. Ehkä tää on se marraskuu kun en luovuta. Kolmekymppisen elämäni ensimmäinen marraskuu – se, kun en luovuta.

 

 

Kuvat: Ronja-Maaria Ojala