MENOLIPPU KUUHUN
Tänä aamuna heräsin kyllä semmoseen epäuskoon että ei oo tosikaan.
Trumpista tuli presidentti. Mä jännitin tätä toooosi paljon. Oon yrittänyt jonkin verran seurata vaaleja, lukenut analyytikkojen haastatteluja ja katsonut Mooren Trump-dokkarin (LIIAN VÄHÄN, tiedän!). Koko ajan enemmän ja enemmän tuntenut inhoa tuota miestä kohtaan, koko ajan enemmän ja enemmän kasvattanut varmuutta siitä, että Jenkkilä saa ensimmäisen naispresidenttinsä. Kuinka huikeaa se olisi. Kuinka edistyksellistä. Kuinka hieno sanoma jokaiselle tytölle tässä maailmassa.
Kuinka väärässä olinkaan. Ymmärrän että ei Clintonkaan olisi ollut täydellinen valinta. Eikä ”ensimmäinen naispresidentti” olisi ollut ainoa pätevä syy. Mutta silti. Eikö politiikassa se juttu olekin äänestää aina sitä ”vähiten huonoa vaihtoehtoa”? Clinton olisi ansainnut tämän. Clinton on tehnyt ihan helvetisti duunia koko elämänsä tämän eteen. Clinton olisi ollut valmis.
Mutta kansa äänestää presidentiksensä naisia haaroista kourivan, seksistisen rasistin, joka kannattaa aborttikieltoa, vastustaa maahanmuuttoa, on melko varmasti täys narsisti ja ennekaikkea arvaamattomin ihminen tuohon asemaan.
Tänään aamulla kun heräsin, viivyttelin pitkään ennen kuin avasin puhelimen ja uskalsin tarkistaa tilanteen.
Ensin tuli epäusko. Sitten itku. Mikä tätä maailmaa vaivaa? Mitä kaikkea vielä tuleekaan tapahtumaan? Mitä kaikkea tulemme vielä todistamaan? Mietin niitä Amerikkalaisia jotka äänestivät Clintonia. Mietin niitä Amerikkalaisia jotka pelkäsivät pahinta. Ollapa nyt nainen Amerikassa. Ollapa nyt tummaihoinen nainen Amerikassa. Ollapa seksuaalista häirintää kokenut Amerikassa. Mitä kaikkea.
Mietin myös niitä jotka äänestivät Trumpia. Kuinka pahoin he ovat voineet. Kuinka paljon he ovat valmiita tekemään sen eteen, että saavat muutosta.
Jotenkin vähän pervolla tavalla nautin siitä että olen aitiopaikalla seuraamassa historiallisia tapahtumia. Mutta sitten alan taas miettimään Venäjää ja mielessäni kuvittelen Jaakon sodassa ja minut piilossa jossakin perunakellarissa kirjoittamassa viimeistä viestiä. Mielikuvitus, kiitos.
Mutta eihän sitä ikinä tiedä.
Onneksi maailma jatkoi tänään silti pyörimistä. Kriisin alkuvaiheissa jaoimme vertaistukea whatsapissa. Sitten menin töihin ja palvelin asiakkaat ehkä vähän rennommalla otteella, halusin kohdata jengin jotenkin extraherkkyydellä ihmisinä, en asiakkaina. Aamuvuorolainen oli kiinnittänyt iloisia viestejä pitkin taukotiloja ja toinen työntekijä huolestui kun kaikki mun ”hippimaito” oli taas juotu. Kohta Jaakko tulee kotiin, ja me puhumme tästä päivästä ja Ameriikan vaaleista, ja mua alkaa ehkä ihan vähän ärsyttää, koska Jaakko on aina niin saatanan diplomaattinen, vaikka mun mielestä tässä asiassa pitäisi todellakin olla mustavalkoinen (ja mun kanssa tismalleen samaa mieltä, tietenkin). Ah, mun ihmiset. Älkää ikinä lähtekö mun elämästä.
Pitäkää huolta! Ensi kerralla lupaan pohtia mm. sitä, että leikatakko hiukset vai jatkaako kasvattamista, tai sitten kirjoittaa mun taikakivestä, tai vaikka esitellä tätä mieletöntä Kantsua.
Toivottavasti siihen EI mene taas kolmea viikkoa.
Mukavaa viikkoa ihmiset! Kyllä se siitä!