Aina vähän homssuinen

Käytiin Ronja-Maarian (goddammit miten mä saisin linkattua hänet tähän??) kanssa räpsimässä vähän kuvia blogiin (lause jota en olisi kuvitellut ikinä kirjoittavani) ja tuli mieleen että haluaisin lausua muutaman sanasen, hmm, ei tyylistä, vaan tyylittömyydestä? En tiedä mihin kategoriaan tämä menee, kunhan tässä nyt höpisen lämpimikseni.

 

 

Musta tuntuu että mä olen aina vähän homssuinen. Aina on likaa jossain, paita väärinpäin päällä, dödö unohtunut kylppärin kaappiin kainaloiden sijaan. Aina jotain, pientä, ei liian häiritsevää, ei sellaista että kukaan siitä huomauttaisi tai oikeastaan edes huomaisi.

 

 

Näitä kuvia ottaessa laittauduin. Laitoin lemppari huulipunaa, sohin tukkaan vähän tuuheutta, yritin varjostaa poskipäät esiin.

Kymmenen minuuttia ulkona ja johan punertaa iho innosta ja kylmyydestä kaiken sen cöntöyyrin alta, tukka ei näytä enää coolilta surffitukalta vaan just sellaselta että ulkona tuulee vähän liikaa ja viime pesu ei tapahtunutkaan samana aamuna, vaan kolme päivää sitten.

 

 

Olen se joka on aina vähän myöhässä. Vitkuttelen, huomaan että on kiire, puen ne ensimmäiset suht puhtaanoloiset vaatteet mitkä lattialta löytyy (nuuhkaisutarkastus, best), meikkaan bussissa ja kuivaan hiukset tuulessa matkalla töihin/mihin ikinä. Yleensä hyvätkin aikataulusuunnitelmat kaatuvat viimeistään sukkiin. Sukkiin. Parit ovat hukassa, käteen osuu vain niitä jotka eivät TODELLAKAAN mene mustien nilkkureiden kanssa (u know, kun tarvit vain ja ainoastaan ne ehjät ja puhtaat mustat nilkkasukat ja vastaan tulee jokainen hassuttelu-sukka minkä olet elämäsi aikana ostanut, sellainen, jossa on vaaleanpunaisia pilviä ja yksisarvisia ja galaksiglitter-kissanpentuja), poikaystävän aivan-liian-isoja miestensukkia, ja loput ovat pyykkikorissa. Kesällähän tämä ei ole ongelma. Mutta nyt…. Ne kerrat kun olen myöhästynyt vain ja ainoastaan SUKKIEN takia. Niitä on paljon.

 

 

Mä rakastan valkoisia paitoja. Valkoinen on mun lempiväri. Valkoinen on mulla myös maailman epäkäytännöllisin väri.

Melkein kaikki mun kotipaidatkin on valkoisia. Vapaapäivinä joudun vaihtamaan paidan yleensä vähintään kerran. Valkoinen paita on magneetti, joka imee itseensä kaiken: hammastahnan, aamupalan, tiskiveden, ruoan, kynsilakan ja kahvin. Vähintään.

Pieni lapsikin varmaan osaa syödä siistimmin, kuin minä.

 

 

Kun on aina myöhässä, tulee yleensä hiki. Kun juoksee himasta dösään ja dösästä menoihin, tulee hiki. Tulen paikalle naama kiiltävänä ja puuskuttaen, hokien että ”sori sori”, korjaan paidan joka on vauhdissa liukunut housuista ulos, tajuan että hattuni on valahtanut ihan liikaa naamalle ja tuuhea otsatukka muuttunut viivakoodia muistuttavaksi etuliiskaksi. Lisäksi kaikesta yrityksestä huolimatta toiseen jalkaan eksynyt poikaystävän sukka on rullaantunut varpaisiin, ja vaikka sukan korjaaminen ei nyt välttämättä maailman inhottavin asia ole, tuskin kovin moni haluaa nähdä kalpeita varpaitani ruokapöydän äärellä lauantai-iltana.

 

 

 

Vaikka kuinka laittautuisin, freesaisin ja puunaisin, noin tunti kaiken tämän jälkeen olo on jo jotenkin valahtanut. Olen just se joka astuu isoimpaan lätäkköön, läikyttää tuopista uudelle paidalle, unohtaa sateenvarjon kriittisinä päivinä ja jonka hehkeys ei todellakaan ole mistään purkista kiinni, vaan ihan vaan tuurista. Joinakin päivinä sitä nyt vaan näyttää paremmalta kuin toisina. Ja muistaa ottaa tarrarullan mukaan töihin.

 

 

 

Näissä kuvissa on mun lempparivaatteet. Musta poolo tuo raamit kasvoille. Suora takki skarppaa olemuksen. Farkut on 100% puuvillaa ja pitävät ryhdin suorassa. Nahkaiset kengät tuovat napakkuutta askeeleeseen ja suojaavat pahimmilta kompastumisilta.

Vaikka yleisolemus tuntuisikin usein jotenkin homssuiselta, aina voi edes yrittää minimoida sen fiiliksen.

 

 

Kaikista tärkeintä on ollut hyväksyä oma olonsa ja ennen kaikkea persoonansa. Jos on pienenä fanittanut maailmassa eniten Peppi Pitkätossua ja Pikku Myytä ja tehnyt hiekkalaatikolla mutakuoppia pikkuveljen leikkikaivurilla, tuskin sellaisesta ihmisestä ikinä kasvaa eteeristä aikuista naista joka tuoksuu aina suihkunraikkaalle, saapuu tilanteeseen kuin tilanteeseen hallitusti ja arvokkaasti ja on jokasessa tilanteessa sopivan chíc. Vaikka kuinka olen yrittänyt, en vaan onnistu siinä. Enkä oikeasti edes tajua, miten jotkut sen tekevän. Kaikki pisteet vaan heille. Meikä on ikuinen poikatyttö aikuisen naisen ruumiissa.

 

 

Kuvat on otettu aina yhtä hohdokkaalla ja kauniilla Kantsun ostarilla. Ostarilla, joka tän vuoden lopussa vedetään maan tasalle, rosoisuus ja rappioromantiikka saa väistyä uuden, upean ja kiillotetun tieltä.

Ehkä tärkeintä omassa homssuisuudessa on muistaa, että se on suurimmaksi osaksi vain henkinen tila. Ja se on ihan ok. Ei ketään haittaa, vaikka tukka olisikin silmillä ja kengät märkänä kurasta, kunhan on hauskaa. Reikäisiä sukkia ei kukaan huomaa eikä varsinkaan muista, harvahampaisen hymyn kylläkin.

Olkaa siis armollisia itsellenne, kanssahomssuiset ihmiset! Muistakaa että kostea rätti on farkkujen paras ystävä ja pikku hikihän menee kasvojen kauniina kuulautena.

 

 

Paitsi jos mulla on ruisleipää etuhampaiden välissä. Niin sanokaa siitä. Pliis. Muulla ei oo niin väliä.

 

 

Kuvat: Ronja-Maaria Ojala