Huh!

Tavallaan vähän harmittaa, kun musta tuntuu että tälle blogille olisi tullut lentävä lähtö ja postauksia olisi syntynyt kuin itsestään.

Mutta kas kummaa, vaikka kuinka toivoin niin käyvän, niin eihän niitä postauksia tänne ilmestynyt. Ei ennen kuin nyt avasin läppärin ja aloin naputtaa.

Jännä.

Mutta niin! Aika haipakkaa. Meillä oli mutsin kuuskybäset ja sen tiimoilta perhe kylässä. Äiti, pikkuveli, pikkuveljen avovaimo ja serkku, joka on vähän niiku broidi myös. Pieni mutta saatanan ärhäkkä ja äänekäs porukka 😀 Meidän perhe on vähän semmoinen Kiljusten Herrasväki, aina saa vähän jännätä että miten kaikki sujuu kun päästään muutaman kerran vuodessa kaikki samaan paikkaan samaan aikaan. Sellaisesta harmoonisesta ydinperheestä ei oo kyllä meidän kohdalla tietoakaan.. Ihana, rakas/kamala perhe. ”Muutaman kerran vuodessa” kuulostaa kyllä kamalan vähältä, ja sitä se onkin. Oon itse Kankaanpäästä kotoisin, ja siellä äitini asuu edelleen. Broidi sitten asuu puolisoineen Tampereella (ah Tampere best). Jotenkin on aina mukamas niin paljon kiireitä ettei ehdi reissata. Nyt mami halus karkuun kuuskymppisiä, ja mikäs sen parempi idea kuin paeta tänne. Viimeksi äiti kävi Helsingissä kun asuin vielä Viiskulmassa. Kantsu oli kuulemaa ihan lande. No niinhän tää onkin…. Huoh. Käytiin testaamassa Helsingin ilmeisesti vanhin teatteriravintola Kaksi Kanaa, Jarkko Tamminen oli ihan hauska (tosin Antti Tuiskusta OLIS ehkä saattanut keksiä jotain muutakin vitsailtavaa kuin seksuaalinen suuntautuminen…), safka oli 3/5, mutsi sai raakoja kasviksia, hyvitykseksi saimme drinkit. Ja niin sai ilmeisesti puolet ravintolasta.

Sitten oon vaan tehnyt töitä. Töitä töitä töitä. Se on hassua miten siihen putkeen on niin helppo ajautua. ”Jos mä teen nyt vielä tän yhden jutun. Yks tunti vielä. No toinenkin.” Oon yrittänyt sinnikkäästi lähteä kotiin kun työaika loppuu. Se on tooodella vaikeaa. Kun on myymäläpäällikkö saa aika lailla itse päättää omat tuntinsa. Se on niin helppoa ajatella että tekee nyt yhden extratunnin niin huomenna pääsee vähemmällä. Mutta vielä kertaakan ei oo tullut sellaista päivää että ”pääsisi vähemmällä”. Kun on tämmönen työhullu ei sellaisia päiviä ole olemassa.

Pakko sanoa että musta on ihanaa olla tuolla Kampissa töissä. Koko ajan sattuu ja tapahtuu. (No okei, jos ihan oikeasti saisin päättää, kiertäisin kauppakeskukset päivittäin kaukaa. Ah unelmaa – ollapa kivijalkaliikkeessä töissä, ihanassa omassa pikku putiikissa. Tai toimistossa, Punavuoressa tai Töölössä, Kalliossa…. vanhojen rakennusten keskellä, kivisessä kerrostalossa, sellaisessa jonka naapurioven kahvilasta saisi hakea päivittäisen lattensa.. Minkä ikkunasta tulvisi valoa, sisään piipahtavat ihmiset olisivat poikkeuksetta iloisia ja hyvällä tuulella, aurinko siivilöityisi liiketilaan ja saisi pölyhiukkaset kimmeltämään niinkuin kultahippuset… Okei, okei, okei. Takas aiheeseen.) NIIN. Olin aikaisemmin bossladyna Jumbon Carlingsissa. Ihana tiimi ja ihana liike, mutta se Jumbo… Päivittäinen kulku väliä Kanstu-Vantaa oli kyllä ihan oikeesti mielenterveydelle raskasta. Kaipaan kauniita asioita ympärilleni. Kaipaan ihmisiä. Se oli ihan perseestä se kupla. Nyt on ihanaa kun saa olla keskustassa, ihmisten keskellä, tapahtumien ytimessä. Kantsukaan ei tunnu niin pahalta, kun saa vastapainoksi olla päivittäin keskustan hulinassa. Meillä kävi viime viikolla ”Humans of Kamppi”-tiimi kuvaamassa meikäläistä. Joku kuukausi sitten jouduin (pääsin, pääääsin!!) piilokameran kuvattavaksi. Niin hauskaa! Myönnän, rakastan olla huomion keskipisteenä. Mitä enemmän saa olla työn kautta mukana erilaisissa jutuissa ja erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä, sitä enemmän nautin.

Mun on pitänyt ikuisuus mennä frendin kanssa kuvailemaan että saisin vähän visuaalista sisältöä tänne. Tänään on toivottavasti se päivä. Ensin pitäisi vaan siivota. Ja käydä lenkillä. Ja pestä pyykkiä. Laittaa vaatteita Kallio Kierrättääseen. 

Mulla on vähän ongelma nää vapaapäivät. Paahdan aina niin täysillä niin sit kun pysähdyn, pysähdyn ihan täysin. Hitaat aamut ovat todellakin hitaita aamuja ja niistä todella usein tulee hitaita päiviä. Juon aamukahvia kolmatta tuntia. Kello on kaksi. Ihanaa kun ei ole kiire minnekään. Ja sitten onkin jo ihan helvetinmoinen kiire.

Ihanaa päivää ihmiset! Huomenna on jo viikonloppu.