Tässä olen
MOI!
Mä olen Sonja, 30 vuotta vanha, henkisesti teini-ikäinen nainen joka on tällä hetkellä aivan saatanan solmussa.
Klassinen kolmenkympin kriisi, ”mitäminätahdonelämältä”, maailmantuska, eskapismi, oman tiensä löytyminen. Mitä näitä nyt on. Ja ennen kaikkea – miten helvetissä minä olen päätynyt tähän pisteeseen??
Juttu on nyt siis aivan rehellisesti niin että olen pahasti jumissa. Jumissa ja solmussa. En oikein tiedä mihin suuntaan lähteä, mitä tehdä, mitä tavoitella. Sata ajatusta ja ideaa poukkoilee päässä edes takas, yritän saada kiinni jostain, tehdä konkreettisia suunnitelmia, olla panikoimatta. Välillä kaikki on kristallin kirkasta, kunnes viikon päästä on ihan uudet suunnitelmat, uudet kuviot, uudet halut.
En voi käsittää sitä että yhtäkkiä täytin kolkyt, enkä vieläkään ole tippaakaan sen valaistuneempi, onnellisempi tai varmempi kuin mitä olin kymmenen vuotta sitten. Olen tässä odotellut jonkinnäköistä vastausta jo aika monta vuotta, suurta ahaa-elämystä joka vahvalla intuitiolla vie minut elämässä eteenpäin juuri sinne minne pitääkin.
Sillä intuitio, siihen olen aina luottanut. Aina tarttunut siihen mitä eteen tulee ja luottanut vahvasti että löydän itseni sieltä mistä pitää.
Ja missä olen nyt: Kannelmäessä, avosuhteessa, Leviksen myymäläpäällikönä, kaupan alalla. Teen aivan liikaa töitä, olen aivan liian väsynyt ja stressaantunut. Haluaisin tuulettaa aivoja, tuulettaa mieltä ja vartaloa, haluaisin myllyttää itseäni jotta saisin täysillä kiinni tästä elämästä. Mitä teen vapaa-ajalla? Riivin kasaan lyriikoita, teen salaa kappaleita joita kukaan ei kuule, haaveilen maailmantähteydestä. Käyn säännöllisen epäsäännöllisesti metsässä lenkillä, liian harvoin kavereiden kanssa ulkona, liian harvoin parhaan ystävän kanssa kahvilla. Turhaudun siihen miten tavallista tämä elämäni on, ja samalla yritän tuntea kiitollisuutta jokaisesta asiasta jota elämä on antanut, mitkä eivät mitenkään ole itsestäänselvyyksiä. Minulla on rakkautta, ystävyyttä, koti, hyvä duunipaikka. Ja vielä onneksi intohimoa ja unelmia, sisäistä paloa. Tutkin varovasti henkisyyttä, maailmankaikkeutta, värähtelyjä oikeilla taajuuksilla.
Tässä vaiheessa elämää pitäisi varmaan haaveilla jo lapsista, perheestä. Säästää eläkettä varten ja olla vastuullinen aikuinen.
Minä en haaveile. Enkä ole. Sen sijaan olen sitä mieltä että aikuisuus on yksi iso huijaus ja me kaikki vaan yritämme jotenkin selvitä täällä.
”Voi Sonja, Sonja. Pitäsikö sun jo pikkuhiljaa päättää mitä oikeasti haluat?”
Juu. Pitäisi kyllä. Siksi minä nyt kirjoitan tätä. Käyn läpi elämääni. Teen jotain uutta. Paljastun. Paljastan. Olisi mageeta kirjoittaa sellaista blogia kuin kaikki muutkin. Missä pastellinsävyiset kuvat ovat tarkkaan harkittuja. Missä elämästä näytetään vain parhaat puolet. Missä ollaan hallinnassa ja kontrollissa ja tehdään yhteistyötä kosmetiikkamerkkien ja pankkien ja fänsien raflojen kanssa. Minä en ole sellainen. Minä olen säröillä, palkeenkielillä, rehellisesti aivan fucked up.
Ja huomenna jo varmasti täysin eri mieltä kaikesta.
Mutta se mitä minä haluan olla on olla aito. Tehdä kaiken niin hyvin kuin mahdollista. Haluan kirjoittaa teille työstä ja työnteosta. Haluan kirjoittaa teille intohimosta. Haluan ottaa teille kauniita kuvia itsestäni ja muista. Haluan nauttia materialismin iloista silloin kun koen sen tarpeelliseksi. Haluan tehdä töitä, olla ahkera ja menestyä. Ja ennen kaikkea haluan tehdä tätä itselleni. Tässä olen minä. Minä.
Kuva on otettu puolisentoista vuotta sitten, kun siivosin sen aikaisen työpöytäni ja siirryin uusiin haasteisiin. Mitä kaikkea nyt sitten teen, ja mitä kaikkea haluan tehdä, kerron kaikesta tulevaisuudessa enemmän.
Welcomezz, my friends, welcomezz.