”En piitannut paskaakaan”. Mahtavaa. Oikeasti.

Sairaslomani aikana ja itsesäälissä rypemisen sekä kotona itkeskelyn lomassa päätin, että jaahas, nyt tämä voisi jo riittää. Kävin ystäväni kanssa lounaalla ja kirjakaupassa ja selailin Hidasta elämää -kategorian kirjoja, joita harkitsin ostavani. Jätin kuitenkin kirjat kauppaan. Selailin instragramia ja yritin unohtaa kamalan oloni ja uutisvirtaan pompsahti Storytelin mainos: 30 päivää ilmaiseksi. Olin jo aiemmin ajatellut kokeilla äänikirjojen kuuntelua, mutta se oli aina jäänyt jonkin tosi tärkeän muka kiireisen homman tai muun vastaavan takia.

Nyt kun oli aikaa, päätin ladata Storytelin ja kokeilla äänikirjoja. Selailin sopivaa itsehoito-opasta, joka auttaisi minut yli tämän helvetillisen olotilan ja törmäsin äänikirjaan nimeltä ”Kuinka olla piittaamatta paskaakaan”. Ensin se vähän arvelutti, mutta arvostelut vaikuttivat hyviltä ja mietin, että ehkä tämä on jotain, mitä juuri nyt kaipaan.

Ja se totta vie oli.

Kuuntelin vähän matkaa äänikirjasta ja jo sanotaanko puolen tunnin sisällä minulle iski aivan valtava ahaa-elämys. Kirjassa puhuttiin siitä miksi ihmiset piittaavaat liika asioista, joista heidän ei oikeasti tarvitsisi piitata. Pitäisi piitata sellaisesta mikä on oikeasti tärkeää, mistä oikeasti välittää. Mitä oikeasti haluaa ehtiä tehdä, sillä elämä on rajallinen eikä yhden ihmiselämän aikana voi mitenkään ehtiä tehdä kaikkea, mitä olisi ”ihan hauska tehdä”.

Olen n. 10 vuoden aikana hamstrannut kotiini ihan kiitettäviä määriä erilaisia asioita, eritoten käsityötarvikkeita. Ja minä olen myös ihminen, jolle niiden läpi käyminen ja turhien pois laittaminen on ollut mahdotonta. ”Jos niitä vielä tarvitaan..” Lankoja löytyi useamman sängyn alta, huovutusvillaa iso pussillinen, kaikenmoisia helmiä ym. Kirjan kuuntelemisen aikana minulla iski tajuntaan aivan totaalisen jäätävä oivallus.

MIKSI HELVETISSÄ MINULLA ON SUURET MÄÄRÄT LANKOJA JOISTA EN PIDÄ JA HUOVUTUSVILLOJA, JOISTA EN TODENNÄKÖISESTI TULE TEKEMÄÄN YHTÄÄN MITÄÄN.

Rupesin ajattelemaan asiaa. Tosiaan. Huovutus ei ole minulle mikään suuri intohimo. Olen hamstrannut villoja ym. ”tosi kätevää” siinä uskossa, että a) minulla on muka aikaa tehdä näitä KAIKKIA asioita b) kun minä vielä opettelen tekemään kaikenlaista ja sitten olen tosi taitava ja hyvä ja blaa blaa blaa.

Valitse taistelusi.

Oikeasti ainoa asia, mitä haluaisin huovuttaa on sisätossut lapsille päiväkotiin/kotiin/kouluun. Enkä minä tarvitse siihen kiloja huovutusvillaa. Ehkä minä tarvitsin kiloja huovutusvillaa vain siksi, että voisin olla tosi hyvä ja taitava jonkun silmissä ja tuntea olevani tosi arvokas tai jotain. Että JOS minä ehkä joskus saisin jonkun vimman ruveta huovuttamaan jotain hemmetin rintaneuloja, niin sitten sitä villaa olisi siellä valmiina. Mutta kun minä en todennäköisesti ikinä tule huovuttamaan minkäänlaisia rintaneuloja. Koskaan.

Niinpä aloin käymään läpi käsityötarvikkeiden varastoani. Varmasti yli puolet langoista lähti poistopussiin, huovutusvilloista pidin itselläni vain muutaman oikeasti kivan värin, joista voisin tehdä lapsille tossut. Kaikki muut poistopussiin. Kävin korutarvikkeet läpi, sieltäkin lähti paljon tavaraa,joita olin säilytellyt, koska ”Halvalla sain ja näistä voin tehdä koruja, joita voin myydä ja tuntea itseni arvokkaaksi”. No niin vissiin. En edes tykännyt niistä helmistä, ne oli suoraan sanottuna aivan helvetin rumia.

Sillä hetkellä kun oivalsin mitä asioita haluan oikeasti säilyttää ja tehdä niistä jotain kivaa, tapahtui jotain aika yllättävää. Se, että laatikot siivoutuivat ja selkeytyivät, selkeytyi myös sisäinen myllerrykseni ja sain odottamatonta sisäistä rauhaa. Olin aika zen! Mahtavaa. Ja nyt niiden asioiden pois laittaminen, joihin olin tarrautunut aiemmin, olikin äärettömän helppoa. Voisin sanoa, että Konmaritin aivan urakalla. Ne langat, villat ja helmet… They didn’t spark joy!

Mieheni on yrittänyt tolkuttaa minulle vuosia näitä samoja asioita kuin tämä upea äänikirja 24 tuntia sitten. Kaikkea et ehdit elämäsi aikana tehdä, valitse ne tärkeimmät asiat joita haluat tehdä ja keskity niihin. Minä ajattelin, että koska olen käsityöihminen, niin KAIKKI käsityötarvikkeet ovat minulle aivan must juttu. Mutta kun ei se tarkoita, että jos on käsityöihminen, että tykkää kaikista käsitöistä. Minä tykkään askarrella kortteja, neuloa, tehdä koruja, muovailla sokerimassakoristeita. En minä niin hirveästi koe intohimoa huovutusta kohtaan ja se on ihan ok.

Vielä muutama viikko sitten minua olisi suunnattomasti ahdistanut laittaa kaikkia näitä ”hirveän tarpeellisia” ja ”tärkeitä” käsityöjuttuja pois. Mutta nyt; en enää piitannut niistä paskaakaan. Ja se oli aivan mahtavan vapauttavaa.

Odotan innolla kaikkea muutakin mihin voin elämässä soveltaa tätä tuiki tarpeellista taitoa kuinka olla piittaamatta paskaakaan (asioista joista ei tarvitse piitata paskaakaan). Kokeile sinäkin, se tekee hyvää!

Olen sairaslomalla. Sairasloma ei ole pitkä, mutta olen himpun pettynyt siihen, että tähän tilanteeseen on päädytty.

Olen jostain syystä taas ajanut itseni tilanteeseen, jossa olen väsähtänyt. Tällä kertaa syy ovat olleet työt. Luulin, että olen 2 vuoden aikana oppinut arvostamaan itseäni, asettamaan rajoja, sanomaan ei ja kaikkea muutakin mitä mielestäni olisi aikuisen ihmisen hyvä osata, jotta voi elää tasapainoista ja mielekästä elämää.

En näköjään ollut.

Olen itkenyt runsaasti näiden kuuden päivän aikana, varmasti enemmän kuin koko vuotena. Mihin kadotin taas itseni? Miksi en pitänyt kiinni rajoistani? Miksi en sanonut ei, silloin kun olisi pitänyt sanoa? Olen pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että jossain syvällä sisimmässäni kaipaan edelleenkin hyväksyntää. Että joku sanoisi ”vau, oletpa taitava”, ”oletpa hyvä tuossa asiassa”, ”kylläpä jaksat kaikenlaista”. Ja samalla olen miettinyt, että miksi sitä hyväksyntää kaipaa niin paljon? Mikä sen aiheuttaa. Enkö edelleenkään riitä itselleni? Samalla haluan tuntea tekeväni jotain hienoa, jotain mikä saa minut tuntemaan itseni oikein eläväksi. Tykkään tehdä käsillä kaikenlaista ja sokerimassakoristeita olen tehnyt tilauksesta. Olen nauttinut niiden tekemisestä suunnattomasti, mutta samalla pelkään, että en ole tarpeeksi hyvä siinä mitä teen. Vaikka ihmiset sanovat, että tosi hienoja ym. niin en siltikään jostain syystä saa taottua pieneen mieleeni, että ne ovat riittävän hyviä ja hienoja, eihän niitä todennäköisesti kukaan tilaisi, jos en olisivat aivan kamalan rumia..

Kunnioitan valtavasti ihmisiä, jotka voivat laittaa itsestään kuvia kaikkien nähtäville aivan räjähtäneinä ja silmäpussit kauppakassin kokoisina ja sanoa, että nyt en voi hyvin.

Minulla taitaa edelleen olla aivan virheellisiä uskomuksia itsestäni ja elämästä ylipäätään. Mitä PITÄISI tehdä, mitä PITÄISI olla, miltä asioiden PITÄISI näyttäytyä muiden ihmisten silmissä. Luulin, että olen oppinut olemaan avoimempi. Silti en vieläkään osaa täysin puhua ihmisille avoimesti ja pelkäämättä mitä muut ajattelevat. Esimerkiksi vaikeista asioista puhuminen on.. noh vaikeaa. Saatan kertoa pintapuolisesti jotakin, mutta syvimmät ajatukset ja mietteet jäävät sisääni vellomaan. Ja sitten hävettää, kun olet ensin hehkuttanut ihmisille oletettua hyvää oloa ynnä muuta ja yhtäkkiä kaikki räjähtääkin taas käsiin.  Kunnioitan valtavasti ihmisiä, jotka voivat laittaa itsestään kuvia kaikkien nähtävillä aivan räjähtäneinä ja silmäpussit kauppakassin kokoisina ja sanoa, että nyt en voi hyvin. Miksi pitäisi pitää yllä mitään kulissia, koska muut ihmiset yleensä ymmärtävät ja tsemppaavat, kun on vaikeaa. Ehkä se vain nolottaa. Sanoa, että nyt en ole kohdellut itseäni tarpeeksi hyvin, en ole kuunnellut itseäni ja tällä hetkellä en voi hyvin.

Minulla on meneillään enää viimeinen vuosi psykoterapiaa ja toivon todella, että osa asioista aukenisi nyt kun on vielä ammattiauttajan apu lähellä. Vaikka tuskin tämä henkinen matka koskaan tulee loppumaan kenelläkään. Toivoisin vain, että saisin vielä vahvemmin niitä työkaluja, jolla pystyisin välttämään nämä sudenkuopat, joihin taas putosin. Että itsetuntoni paranisi ja pystyisin oikeasti toteuttamaan unelmiani enkä vain elämään siinä uskossa, että minun ei tarvitse haaveilla mistään. Aika ankeaa vai mitä?

Ehkäpä tänään on se päivä, kun otan itsestäni räjähtäneenä kuvan ja laitan sen kaikkien nähtäville instagramiin ja tuon julki pelkoni: mitä muut ajattelevat, jos näytän tältä itkuisine silmineni ja silmäpusseineni enkä yritä olla mitään hienoa tai muuta kuin sillä hetkellä olen.