Sopivasti itsekkään äidin päiväkirja

22.10.2018 maiju p.

Mielenrauhasta pimeyteen ja takaisin

Tyyni, seesteinen, onnellinen. Tämän hetken fiilikset sen kamalan lääkelopetusrumban jälkeen. Alan palautua vihdoin omaksi itsekseni. Viimeviikkoiset olot olivat hyvä muistutus siitä, mihin en enää koskaan halua palata. Ikinähän ei etukäteen voi tietää miten elämä heittelee, mutta tällä hetkellä minulla on hyvät eväät elämään ja mahdollisesti eteen tuleviin koitoksiin.

Olen hirmu onnellinen siitä, että kestin tämän lyhyen (mutta aivan _saakelin_ pitkältä tuntuvan ajan) enkä heti repinyt pelihousuja vaikka muutamina päivinä tuntui, että eihän tässä hommassa ole taas mitään järkeä.

Tällä hetkellä olo tuntuu tosi normaalilta ja hyvältä (jesssss!). On niin paljon helpompi hymyillä ja antaa itsestään enemmän kaikin puolin. Huomaan kyllä väsyväni henkisesti, jos päivän aikana on paljon härdelliä ja varsinkin tänään huomasin sen, kun vietin päivän lasten kanssa ja oltiin koko päivä menossa. Tämä väsymys kuitenkin väistyy suht helposti kun saan hetken hengähtää tai käydä omissa harrastuksissa.

Jaksan edelleen monesti ihmetellä sitä miten sinnittelin niin pitkään ennen terapiaan hakeutumista huonoissa oloissa. Siitä oli tullut niin ”normaalia”, että sitä ei aina enää niin noteerannutkaan miten huonosti sitä oikeasti voikaan. Miten normaalina piti sitä, jos ei jaksanut tehdä oikein mitään ja hymyileminenkin oli vaikeaa, jotenkin väkinäistä.

Kyllähän se alkoi käydä raskaaksi ja pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Miten pohjalla sitä ihminen voikaan olla ja pitää sitä normaalina. Niin surullista, mutta myös niin vaarallista. Masennus voi olla olla tosi vaikea diagnosoida ja itsekin uskottelin itselleni pitkään että ei tässä mitään ihmeellistä ole, minä pärjään kyllä, tämähän on ihan normaalia. Saatoin etsiä omaan pahaan olooni syitä muista ihmisistä tai asioista ja välillä taas ymmärsin että omassa mielessäni jotain on vialla.

Oikeastaan ymmärsin täysin oman tilani ja sen vakavuuden vasta kun huomasin että voin paremmin ja kontrasti entiseen oli niin valtava. ”Keskivaikea masennus” luki papereissani ensimmäisen kerran vuoden 2011 loppupuolella ja vasta tänä vuonna, 2018 kesällä tunsin itseni erittäin hyvävointiseksi.Ja olin todennäköisesti masentunut jollain tavalla jo ennen vuotta 2011.. 7 vuotta vähintäänkin meni tässä taistelussa.

Nyt voin kuitenkin ilokseni todeta, että olen voittanut ainakin tämän erän! Minua kiusanneet lääkkeen vieroitusoireet ovat helpottaneet ja olo on lähestulkoon yhtä hyvä kuin ennen lääkkeen lopetusta. En pudonnutkaan täydelliseen pimeyteen, vaan kurkistin vain piiikkuisen verhon taakse entiseen todetakseni ”njääääh. Ei sovi minulle, taidan pysytellä täällä valoisammalla puolella”.

Vaikka huonompaa oloa kestikin vain 2 viikkoa (joka on ihan kärpäsenka olen järjettömän onnellinen siitä, että pahin on nyt ohi!

Valoisaa viikkoa kaikille! 🙂

Hyvinvointi Mieli Syvällistä

19.10.2018 maiju p.

Vttu kun vtuttaa – ja muita iloisia mielialalääkkeen vieroitusoireita

Ääh, toivoin, että olisin säästänyt teidät ja itseni tällaiselta postaukselta, mutta elämää harvoin pystyy ennustamaan..

2 viikkoa on kulunut ilman lääkettä ja voi kerpele sentään. Nyt ärsyttää ja voi herranen aika, että on vieroitusoireita. Olo on ajoittain hyvinkin surkea.

Viikko sitten ja esim. 7 tuntia sitten olin vielä suhteellisen hyvissä tunnelmissa, mutta tällaista heittelyä tämä näköjään tällä hetkellä on.

En tosiaan olisi halunnut näitä oloja ja oireita, jotka nyt on pahentuneet ja ainakin tänään harkitsin vakavasti (taas) lääkkeen uudelleen aloittamista.

Vitutus on aivan hirveä. Päätä särkee, ajatus ei kulje, mieliala on apeampi, ei huvita tehdä mitään kotona. Väsyttää. Ja otan stressiä kaikista päätöksistä, sillä ajatus ei vaan kulje eikä mikään päätös tunnu järkevältä. Saatan olla itkun partaalla jostain mitättömästä ja typerästä jutusta. Mieliala vaihtelee ja heittelehtii puolelta toiselle, mutta kyllähän se ärsyyntynyt olo nyt on vallitseva ja aiheuttaa eripuraa esimerkiksi parisuhteessa. Mieheni onneksi ymmärtää mitä käyn läpi ja olenkin hänelle puhunut tästä.

Noh, onhan tässä arjessa vielä niitä valopilkkujakin ja iloa, mutta tämän hetken mielentila verhoaa harmaata sumua kaiken ympärille.

Ei, ei ja vielä kerran EI! Minä en pyytänyt tätä vaikka tiesinkin että tätä tämä sitten on kun lääkkeen jättää pois. Rakkaat aivoni, tottukaa ja vähän äkkiä, prkl..! Ymmärrän hyvin niitä, jotka yrittävät lopettaa vaikka tupakoinnin ja repsahtavat uudelleen. Mutta en kyllä haluaisi enää ottaa lääkettä takaisin käyttöön ja hyvässä lykyssä jäädä loppuiäkseni masennuslääkekoukkuun. Kuitenkin kynnys aloittaa lääke uudelleen tuntuu mataloituvan koko ajan lisää ja lisää.

Minä en ole sisimmiltäni tällainen huutava äkäpussi mikä minusta on ikävä kyllä kuoriutunut lääkkeen lopetuksen jälkeen. Minun piti mennä tänään yksin autoon hetkeksi istumaan kun hermot meni niiiiin totaalisesti aivan kaikkeen. Oli se parempi niin, kuin että olisin latonut turpaan kaikkia jotka tielle osuu (vaikka en väkivaltainen olekaan enkä todellakaan satuttaisi perhettäni). Piti vain saada vähän rauhaa ja joku neutraali paikka missä voin päästellä höyryt pihalle.

Pelkään kyllä että tämä ei paranekaan tästä ja tarvitsen tämän lääkkeen loppuelämäksi. Möh. Mutta toisaalta, jos voin elää henkisesti tasapainoista elämää vain lääkkeen kanssa, niin sitten se on niin.

Kaksi viikkoa.. jos kestän vielä kaksi viikkoa. Ehkäpä sitten tämä olo tasoittuu tästä. Ja voi olla että huomenna on täysin erilainen olo. Pitää osata iloita kaikista pienistäkin hyvistä hetkistä ja ajatella eteenpäin.

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Terveys