Kelpaat kelle vaan, kunhan muistat nappisi ottaa

Keskustelu tänään ylihuolehtivaisen ja rasittavan äitini kanssa:

Äiti: Voi voi, niin nii, kun sinä teet tuota kolmivuorotyötä. Se on niin raskasta sinulle.

Minä: Miten niin raskasta, ei kai se ole sen raskaampaa, kuin mikään muukaan työ.

Äiti: On on. On se sinulla.

Minä: Miten niin?

Äiti: No kun sinä olet…

Minä: Olen mitä?

Äiti: No sinä nyt olet…

Minä: Ahaa, siis sano se sana suoraan! Mikä minä olen?

Äiti: …..

Minä: Hullu. Siis minä olen hullu. Voit sanoa sen suoraan.

(hiljaisuutta)

Tiedän, että olen hullu. En kai minä nyt sentään niin hullu ole, etten tietäisi omaa hulluuttani! Sen verran on tässä minun korkean ikämäärän saavuuttaneessa keskiässä, oman pääni kanssa elänyt, että tiedän mitä sisälläni ei ole.

Sisälläni ei ole tasapainoa. Eikä elämää ilman ahdistusta. Eikä elämää ilman lääkkeitä. Minulle on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Lisäksi minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö, ahdistuneisuushäiriö, traumaperäinen stressihäiriö, pakko-oireinen häiriö sekä minussa on viitteitä passiivis-vihamielisestä persoonallisuushäiriöstä.

Oikeastaan, olen ihan vitun hullu. Silti, tai ehkä juuri siksi, sisäinen taisteluni ei anna minun luovuttaa. Herään aamuisin, vien lapset hoitoon, urheilen, käyn töissä, nukun hyvin, en harrasta hajottavia irtosuhteita, käyn terapiassa. Kävin myös ryhmäterapiassa, mutta se lopetettiin, koska kaikki ryhmäläiset olivat niin syvässä masennusvaiheessa, ettei kukaan jaksanut käydä’ siellä.

Miten sairauteni minussa sitten näkyy? Ulospäin ei juuri mitenkään. Minua kehutaan usein sydämelliseksi, auttavaiseksi, rauhalliseksi, hauskaksi, iloiseksi ja mukavaksi. Ulkonäköänikin kehuttiin ennen, aikoina ennen ns läskilääkkeen seroquelin aloittamista.

Sisäisestikin olen tällainen. Paitsi silloin kun masentaa ja vituttaa. Päiväni aikana saatan käydä läpi tunteita haltioituneesta ilosta syvään depressioon. Nykyään, kiitos lääketieteen, elän nykyisin sisäisestikin melkoisen tasapaksua – vaikkakin luovaa – elämää.

Otan kiltisti lääkkeeni. Aamuisin masennuslääkettä nostamaan mielialaa sekä tasoittavaa lääkettä, ettei mielialani kohoa liikaa. Päivällä tarvittaessa tasoittavan pillerin. Illalla otan jälleen tasoittavaa lääkettä sekä väsyttävää lääkettä, että nukahdan. Usein mietinkin, että pystyisinkö elämään ilman lääkkeitä toisella puolella maapalloa, jossa vuorokausirytmi on päinvastoin. Luontainen sisäinen maailmanihan on aamulla superväsynyt ja illalla pirteä kuin kukko kanatarhassa.

Luulen kuitenkin, että olen sen verran niin hullu, että pääni kääntäisi sisäisen kelloni taas nurinpäin ja olisin taas lääkityksen tarpeessa.

Minä ja minun lääkkeeni. Ystäväni kirjoitti minulle runon: ”Mutta hei, meillä on kohta kello neljän lääkkeet, beibe älä pelkää!”

Samalla sain alkon muovipussissa vaaleankeltaisen sairaalapyjaman, jonka voisin kotona pukea aina, kun minulle tulisi ikävä suljetulle osastolle. Ystäväni pölli pyjaman minulle ollessaan katkaisuhoidossa.

Psykiatrisellekin osastolle voi oikeasti ikävöidä! Tästä myöhemmin. Good bye ups and downs. Its my life. Jeah.