Rakas ystäväni, koska minulla on niin paljon asiaa ja niin typeriä vitsejä,  alan kirjoittaa niitä tänne, etten stressaisi enempää sinua jutuillani. Tottakai, kuitenkin, mainostan sivuani sinulle ja oletan, että luet tätä. Ja sitten kun luet, niin minua hävettää

Vaikkakin, haluan ajatella, ettei minulla ole mitään hävettävää. Ja ettei minulla, loppujen lopuksi, ole paljoakaan salaisuuksia. Ryssinyt ja virheitä olen elämässäni tehnyt viiden edestä, mutta jotenkin kohtalonani on, että onnistun ryssimään sen verran julkisesti, että sen tietävät facebook-kavereistani vähintään 15 prosenttia, työkavereistani moni ja sukulaisistani ne tiukkapipoisimmat sekä jo muutenkin sydänkohtauksen partaalla olevat.

Its my life.

Kuitenkin tykkään kauhesti elämästäni. Paitsi silloin, jos en pidä ja silloin, jos vituttaa. Silloin monesti ei vituta, jos näen keltaista väriä tai löydän kaupasta keltaiset, punaiset tai vihreät soljelliset korkokengät, jotka maksavat alla 90 euroa. Silloin vituttaa ihan kauheasti, jos näen itsestäni uusia valokuvia ja pääni on silleen sopivasti alhaalla, että hetki hetkeltä paisuva kaksoisleukani näkyy. Olen oppinutkin suuren repertuaarin aiheesta: Miten piiloutua sukujuhlissa valokuvaukselta? Esimerkiksi iso tyyny, seinä tai pylväs toimii hyvin. Tai puolen sekunnin takavasemmalle otto, juuri ennen klikkausta nopea askellus vasemmalle. Tämä vaatii tietenkin sen, että olet esim joukkokuvan reunassa sekä mieluiten takavasemmalla.

Minä olen sinkku ja yksinhuoltaja. Mutta en kuulu tähän yksinhuoltajien joukkoon, josta sanotaan: Oi, te yh:t olette niin vahvoja, kannatte yksin vastuuta lapsista ja arjesta, voi voi, teillä on rankkaa. Ja varmasti on se oman kumppanin kaipuu yhteistä arkea rakentamaan, illalla punaviinin loimussa sitten saisitte sitä laatuaikaa viettää ja etelänmatkoja suunnitella niiksi ajankohdiksi, kun omat lapsenne (ei yhteinen rakkauden-hedelmä) ovat eksillänne.

Ei. Ei. Ei. Ensinnäkin, monet yksinhuoltajat ovat alisuoriutujia. Teemme minkä ehdimme, välimatkalla sohva-jääkaappi-vessa ja toivomme, ettei laiskuutemme jätä lapsiimme aivan toivottoman suuria traumoja.

Toisekseen, en ole vahva. Olen heikko, herkkä ja vastuunkanto on minulle kasvun paikka.

Kolmanneksi, en kaipaa arkeeni enkä elämääni enkä varsinkaan sohvalleni, miestä. Enkä sänkyyni. Rakastan omaa tilaa, nukkua yksin ja omassa rauhassani sellaiset 12 tuntia. Kiitos Jumalalle YLEn aamun lasten ohjelmista, jotka mahdollistavat aamunukkumisen. Kiitos myös Galaxi-ohjelmalle, joka alkaa nykyisin kello 18 heti pikku kakkosen jälkeen. Se mahdollistaa minulle päiväunet kello 17-18.30.

Ja vaikka minulla olisikin ns nyksä, niin minulla ei ole eksää. Hän muutti taivaaseen. Onneksi minulla ei ole kenenkään nyt eksä, mutta aiemmin yksän, kanssa sitä rakkauden hedelmää. On siis vain kaksi ihanaa lasta. Elämäni valot, auringot, rakkaudet, suloisuudet.

No niin, koska kirjoitan tätä töissä, joudun tehdä töitäkin. Siirrän tänne kotiuduttuani kotikoneeltani tänne jonkun kamalan läskikuvan itsestäni.

Mistä muuten tietää, että facebook-kaverisi on lihonnut? Hänen profiilikuvikseen on alkanut ilmestyä omakuvien tilalle lemmikkikoirien, lapsuuden kuvien tai mikä pahinta, omien vuoden 1986 hääpotrettirakkauden kuvia, kuvakulmana kaukaa otettu perhekuva. Katsokaa vaikka. Minäkin kuulun tähän surkeaan lihonneiden faebook-kavereiden joukkoon.

Hyvää yötä. Älkää ottako ihan vakavasti kaikkea.