Anteeksi, että olin peppunaama
Meillä pyydetään anteeksi usein. Minä pyydän mielessäni anteeksi vielä useammin. Edellä mainitun perusteella voi päätellä, että meitä vituttaa usein. Meillä on paha mieli usein. Meidän elämämme on kauhean stressaavaa ja epämääräistä. Meillä tarkoitan minua itseäni ja puolisoani. Puolisollani on myös kaksi lasta, jotka asuvat puolet ajasta kanssamme. Meillä, minulla ja puolisollani, on usein kauhean vaikeaa juuri siksi, että yritämme minimoida lasten vitutuksen ja stressin. Olemme toki usein erimielisiä siitä, miten tämä tapahtuu. Olemme erimielisiä monesta kasvatukseen ja uusperheeseen liittyvästä asiasta, kasvatusvastuista ja perheenjäsenten rooleista. Ristiriitaa tulee yhdestä sun toisesta arkisesta tapahtumasta, mutta olen tilanteeni valinnut tietäen miehen käyttöehdot. Olen hänen lapsiinsa kovasti kiintynyt ja nähnyt heidän sopeutuneen moneen asiaan (kuten minuun) harvinaisen hienosti. Minulla, myönnettäköön, tämä sopeutumisprosessi on vielä kesken. Osittain siitä syystä tein tämän blogin.
Olen toistuvasti elämässäni törmännyt kokemukseen epämääräisyydestä. Miten määrittelisin itseni? Olen kokenut ulkopuolisuuden tunnetta sukkuloidessani erilaisten porukoiden välillä tuntematta sen suurempaa yhteenkuuluvuuden tunnetta missään ryhmässä. Olen bondannut ihmisten kanssa lähinnä dyaditasolla, jolloin olen saanut olla oma epämääräinen itseni. Minulla on ollut toisistaan erillisiä läheisiä ihmisiä siellä sun täällä. Ainoa porukka, johon olen tavallaan kokenut kuuluvani, koostui neljästä pariskunnasta – ja minusta. Get it? Oma perheenikään ei ollut porukka vaan minun ja äidin läheinen tiimi itsenäisellä isällä höystettynä.
Olin sinkku 25-vuotiaaksi asti, koska en oikein osannut lähentyä kenenkään kanssa eikä minulla ollut tuttavapiiriä, josta olisin voinut löytää lähentymisehdokkaita. Kun viimein rakastuin ja järkeni menetin, huomasin alkuhuuman laannuttua olevani taas samanlaisessa tilanteessa: koin ulkopuolisuutta uusperheen uutena aikuisena. Minun oli kertaheitolla muutettava elämäntapojani (ei enää karkkia ja Bevely Hillsin täydelliset naiset -maratonia sohvalla), vakiinnuttava tietylle postinumeroalueelle ja sen myötä sopeuduttava tietynlaiseen asumismuotoon, elintasoon ja työmahdollisuuksiin. Ihan muuten joo, mutta kun mä olen vielä vähän epäkypsä! Kaksi ja puoli vuotta sitten ostin kaupasta lähinnä kahvia, maitoa ja karkkia ja katsoin lapsille sopimattomia tv-ohjelmia päivät pitkät. Nyt pitää käydä isoissa marketeissa, ottaa ostoskärryt ja syödä lämpimiä aterioita muutenkin kuin ihmisten ilmoilla näön vuoksi. Viikonloppuna oletetaan heräävän kauhean aikaisin eikä myöskään ole sovinnaista olla yöpaidassa yli yhdentoista. Silti minä rakastan heitä kovasti. Kaikkien yhteensovittelujen, riitojen, ärsytysten ja ulkopuolelle jäämisten keskellä uskon tähän. Monet uusperheeseen liittyvät asiat ovat kuitenkin minulle kipeitä. Monesti tuntuu, ettei kukaan oikeastaan pidä minun puoliani tai huomioi sitä, että minäkin haluaisin elämältä kaikenlaista. Oman tilan joutuu raivaamaan itse, eikä se minulle ole yhtään helppoa. Olen arka, hiljainen ja mitäänsanomaton seinäruusu siihen asti, kunnes en enää jaksa tukahduttaa omia mielipiteitäni. Sitten räjähtää ja seuraavana päivänä pyydän anteeksi sitä, että olin peppunaama.
Suurin piirtein uusperheytymisen kanssa samoihin aikoihin asettui opiskelijastatuksen päättyminen ja työuran alku. Siinäkin asiassa jouduin määrittelemään itseni uudelleen. Työelämä ei ollutkaan sitä mitä kuvittelin. Työtä ei ollutkaan tarjolla tällä täystyöllistetyllä alalla ja se sovellusala, jolle sitten viimein päädyin, ei ollutkaan yhtään sitä, mitä halusin. Silti pitää esittää kauhean aktiivista ja innostunutta joka päivä. Ja kun kaikilla muilla on niin hirveä työpaine, niin minunkin pitäisi olla kauhean stressaantunut (!) Siis ihan uupumispisteessä. Niinhän minä alussa olinkin – tällä hetkellä kirjoittelen blogia työhuoneessani. Tulossa on kehityskeskustelut esimiehen kanssa. Miten muotoillaan kauniisti, että voisi sitä tekemistä enemmänkin olla, paljastumatta kuitenkaan lorvailijaksi? Olen monenlaisissa rooliristiriidoissa sekä työssä että kotona. Ystävienkään kanssa ei oikein enää juttu luista, koska he ovat vielä siellä depressiivisessä ikisinkkumielentilassa, missä minäkin elin vuosikaudet. Ihan sama, mitä ongelmia yritän tuoda omasta tilanteestani esiin, se tuntuu lähinnä ärsyttävän heitä. Minullahan on mies ja olen onnistunut valmistumaankin. Masennuslääkityksenkin jätin pois. Eihän minulla enää mitään ongelmia ole.
Mietin usein, kuka minä olen tässä kaikessa ja mihin katosin. Minut määritellään ulkoapäin monella eri tavalla enkä oikein tunnista itseäni niistä erinäisistä kuvauksista. Ehkä kirjoittaminen toisi tähän kaikkeen jonkinlaista selvyyttä. Ehkä joku pystyy samaistumaan joihinkin esille tuomiini näkökulmiin. Ehkä löydän vertaistukea tai relevanttia luettavaa. Tunnustan käyneeni suomi24:n uusperhekeskusteluja lukemassa ja lopputuloksena oli vain paha mieli. Anteeksi nyt vaan, mutta siellä oli harvinaisen vittumaisia ja suorastaan typeriä kirjoituksia. Mutta niin kova oli tarpeeni löytää jokin paikka, missä jakaa kokemuksia ja ajatuksia.
Ja minähän olen paljon muutakin kuin osa perhettäni. Minulla voi ainakin teoriassa olla muutakin kirjoitettavaa ja jaettavaa kuin perhe-elämän haasteet. Tai sitten ei, koska kummasti ajatukseni päätyvät aina siihen. Aika näyttää, mitä tästä tulee. Mutta tyyliblogi tämä ei ole.