Äidin kolmekymppinen pikkutyttö

Kävin vanhempieni luona viikonloppuna. Seuraavat ulkopuolisen korviin viattomilta kuulostavat asiat raivostuttivat minua kuin teini-ikäistä:
 

  • Huomioivat taukoamatta. Eivät anna minun olla hetkeäkään rauhassa. Viidettä kertaa: ei ole nälkä ja minulla on omat yövaatteet mukana.
  • Kyselevät liikaa. Ei kuulu teille, hei!
  • Tuputtavat elämänohjeita. Ei, en kulje pyörällä työmatkoja, vaikka olisi terveellistä.
  • Luulevat, etten osaa huolehtia omista tavaroistani. En istu vahingossa iPhoneni päälle, jos se on sängyllä. Eikä se menisi edes rikki, jos istuisin. Muutenkaan kaikkia uusia teknisiä laitteita ei tarvitse korostuneesti varoa. Ne hajoavat joka tapauksessa viiden vuoden sisään ja kestävät enemmän kuin uskoisi.
  • Elävät 90-luvulla. Lapsuudenkoti oikeasti näyttää edelleen samalta kuin lapsuudessani. Taulu-tv:n ostivat viime kuussa, pisteet siitä.
     

Silti vanhempani ovat minulle tärkeitä, äiti ehkä liiankin tärkeä. Olen kolmekymppinen äidin pikkutyttö, ja tykkään tehdä äidin kanssa asioita. Juttelen äidin kanssa puhelimessa lähes joka päivä ja jaan hänen kanssaan huolet ja murheet. Isään minulla on etäiset välit, mutta tiedän hänen välittävän omalla omituisella tavallaan.

child-561229_640.jpg

Itsenäistyminen tarkoittaa uudenlaisen suhteen luomista omiin vanhempiin. Ei olla enää riippuvaisia lapsen tavoin, mutta tietynlainen sidos aina säilyy. Sidoksen on oltava erilainen kuin lapsuudessa, koska muutoin se vaikeuttaa muiden läheisten ihmissuhteiden solmimista. Vanhemman on annettava tilaa lapsensa parisuhteelle, perheelle tai muille vertaisryhmille. Lapsen on otettava se tila itselleen. Tämä on vaikea prosessi, joka aiheuttaa pakostakin ristiriitoja. Jos läheisyyden ja etäisyyden tasapaino tuntuu mahdottomalta löytää, voi tuntua helpommalta jättää itsenäistymättä tai katkaista välit kokonaan. Vanhemmista voi pitää tiukasti kiinni jatkamalla riippuvuussuhdetta heihin tai uhraamalla omaa psyykkistä energiaansa välien rikkomiseen tai vihoittelun ylläpitämiseen. Mutta jos hyvin käy, voi luoda ystävyydenkaltaisen suhteen omiin vanhempiinsa, jossa ollaan ainakin melkein tasavertaisia aikuisia.

Minä luulin nuorempana, että itsenäistyminen vanhemmista tapahtuisi sitten, kun konkreettisesti elää omillaan. On oma asunto, oma perhe, oma työ ja oma taloudenpito. Huomaan kuitenkin nyt, että itsenäistyminen kulkee sykleissä. Lähentymistä ja etääntymistä tapahtuu ajan saatossa uudelleen ja uudelleen, eikä mikään vaihe vaikuta minun silmiini kovin stabiililta.

Kun yhdessä elämänvaiheessaan luulee olevansa sinut omien vanhempisuhteidensa kanssa, seuraavassa elämänvaiheessa sattuukin jotain, mikä horjuttaa omaa näkemystä vanhemmista. Kun tapasin mieheni, aloin vertailla omia vanhempiani miehen vanhempiin. Tunsin kiukkua ja häpeää siitä, että miehen vanhemmat näyttivät pintapuolisesti ylivertaisilta omiini verrattuina. Mies vaikutti eläneen onnellisen lapsuuden, jota minä en ollut saanut. Tämä johti siihen, että kaikki lapsuudenperheeseen liittyvät haavat aukesivat. Ne ristiriidat, jotka luulin jo hyväksyneeni, tulivat taas ajankohtaisiksi. Samoin köyhänä opiskelijana jouduin turvautumaan paljon äitiini raha-asioissa, mikä riepotteli itsenäisyydentunnettani aivan omalla tavallaan.

Itsenäistymiskehitykseni on edelleen kesken, mikäli se koskaan loppuukaan. Nykyisessä elämäntilanteessani, joka on kaikinpuolin stressaava ja hermoja kiristävä, pinna on kireällä myös suhteessa vanhempiini. Vanhemmat, nuo hyvän ja pahan tuojat, aiheuttanevat minussa vielä pitkään hyvin voimakkaita tunnereaktioita.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *